Neuvojat

Lapsen kasvattaminen on siitä mielenkiintoista puuhaa, että neuvojia riittää niin asiassa kuin asiassa. Ohjeita sataa välillä oikealta ja vasemmalta, yleensä ilman pyytämistä. On kaikenlaisia erilaisia neuvojia. On sellaisia joiden omat lapset on jo aikuisia, ja tuskin muistetaan enää miten vaippaa vaihtaa. Sitten on neuvojia jotka tuskin laittoivat tikkua ristiin omien lasten hoidossa (lähinnä miehiä) mutta pystyvät silti jakamaan viisauksiaan. Ja on niitäkin neuvojia joilla ei edes ole omia lapsia.  Jostain syystä muiden pienten lasten äidit ovat niitä, joiden neuvot ovat aina tervetulleita. Ne eivät jotenkin edes tunnu neuvoilta, vaan hepottavilta tiedonjyväsiltä joita voi käyttää hyväksi tarpeen tullen, tai vaan muiden äitien kokemuksilta. Ja jos joltakin kysyn neuvoa, se on yleensä joku jolla itselläänkin on pieni lapsi.

Useat neuvojat eivät tiedä, että meidän lapsella on aikataulu (nukkuma-ajat, syömisajat ym.) ei yksin häntä varten, vaan myös minua varten. Se vaan kummasti helpottaa elämää kun lapsi on nukkunut tarpeeksi, tai tiedän mihin aikaan hän menee päiväunille. Tiedän myös milloin hänellä on nälkä tai milloin kitinä on jotain muuta kuin nälkää. Jostain syystä aika usein tunnen, että minun pitää puolustella ajatusta, että meidän lapsella on nukkumaanmenoaika. En tietentahtoen suunnittele menoja niin, että roikutaan pitkin kyliä iltamyöhään ihan vain siksi, että en halua. Toki joskus ollaan liikenteessä myöhempäänkin, varsinkin nyt kun neiti on jo kasvanut, mutta aika harvoin.

Joskus mietin, että millainen yli-ihminen meidän pienen lapsen pitäisi olla, että kaikki neuvojat olisivat häneen tyytyväisiä. Milloin pitäisi osata jo käydä potalla ja milloin ei saisi herätä minkäänlaisiin ääniin. Siitä lähtien kun tulin äidiksi, olen vertaillut elämäämme ystäväperheidemme elämään joilla on samanikäisiä lapsia, ja aina ajatellut, että me ollaan jotenkin päästy aika helpolla. Meillä on se "good baby". Ja sellainen lapsi josta jatkuvasti sanotaan, että ompas se hyväntuulinen ja nauravainen; "Onko se aina tuollainen?" Miksi sekään ei sitten neuvojille riitä kun meille itsellekkin se riittää? Viikonlopun reissulla suvun miehet osasivat neuvoa miestäni laittamaan lapsen leikkikehään (eli matkasänkyyn); "Kyllä ne meidänkin lapset aina siellä leikki itsekseen". Tämä siksi kun mies halusi pienen hengähdystauon vauvan perässä juoksemisesta (jättimäisessä talossa jossa on kaikenlaisia portaita, kulmia, koiranovia ja koira joka ei tykkää lapsista) ja piti häntä hetken sylissä. Miehen sanoessa, että ei meidän tyttö siellä viihdy vaan alkaa itkemään, murahti siihen toinen sukulainen että; "No, lapset itkee." Mietin siinä itsekseni, että olisi vaan pitänyt raahata se kehikko alakertaan ja jättää lapsi sinne huutamaan, ihan vaan, että olisin nähnyt kuinka nopeasti minusta olisikin tullut huono äiti. No, eihän se neiti siellä viihdy kun on vasta oppinut kävelemään ja haluaa muutenkin olla siellä missä muutkin.

Olen joskus itsekkin varmaan luullut, että vauvoja ja lapsiahan voi kouluttaa juuri sellaisiksi kuin haluaa. Tai ajatellut, että kun minulla on lapsia, opetan ne kyllä niin, että ne nukkuu paikassa kuin paikassa ja melussa kuin melussa. Jossain määrin se ehkä toimiikin niin, mutta valitettavasti hyvin pienissä määrin. Jokainen lapsi on niin erilainen. Jokainen päivä voi olla niin erilainen. Vauvaiässä jokainen viikko on niin erilainen. Se mikä toimii minun lapsella, ei toimikkaan kaverin lapsella. Ja se, mikä toimi viime viikolla ei toimikkaan tänään. Ainahan ei edes tiedetä miksi se lapsi herää kesken unen. Äänien tai melun sijasta se voi olla kipeä vatsa tai puhkeavat hampaat joista me ei tiedetäkkään mitään. Välillä pienikin rasahdus voi herättää ja välillä nukutaan läpi raikaavien uima-allasbileiden kuten viime lauantaina.

Nyt kuitenkin neuvon itseäni menemään nukkumaan! Jostain syystä tänä iltana on jo herätty 5 kertaa kun taas eilen ei herätty kertaakaan. Kauniita unia!

Äidin jalanjäljissä... tai ainakin kengissä.
Minun ensimmäiset kengät uusiokäytössä.