keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Sairaalakeikka


Viime viikolla kävimme tutustumassa sairaalani synnytysosastoon. Siellä kierrellessä yhtäkkiä valkeni että meille on tosiaan tulossa vauva pian..iiik! Mitähän kaikkea on vielä hankkimatta ja mihin kaikkeen vielä pitäisi olla varautunut? Kaikkea ei voi jättää ihan viime tippaan, mitä jos vauva päättääkin tulla aikaisemmin.

Kierros alkoi kahvilla odotushuoneessa samalla kun hoitajat kertoivat tietoja sairaalan käytännöistä ja jakoivat muutaman esitteen. Kuten melkein aina lääkärikäynneilläkin, olen odotushuoneessa intialaisten ja kiinalaisten potilaiden kanssa. Niin tälläkin kerralla. Meidän ja erään toisen pariskunnan lisäksi tutustumiskierroksella kaikki muut olivat intialaisia... siis tervetuloa Piilaaksoon! Olin vähän hämmentynyt kun kysyttiin että kuinka moni ei ole ennen käynyt sairaalassa ja aika moni intialainen mies nosti kätensä. Siis kuulinkohan väärin, olikohan kysymys sittenkin juuri tästä sairaalasta, vai ihanko tosissaan joku on onnistunut elämään niin että ei ole koskaan käynyt sairaalassa. Ehkä he ovat vasta ihan vähän aikaa sitten muuttaneet tänne.. hmm. Tämä toinen "ei-intialaispariskunta" taas oli liikenteessä jäykkääkin jäykkäämmällä meiningillä. Väkisinkin, lähinnä ulkonäön perusteella, mieleeni hiipi ajatus jonkinlaisesta new age -pariskunnasta joka vie aatteen luonnonmukaisesta elämästä paljon pidemmälle kuin minä satunnaisten luomuruokieni kanssa. Kysymykset joita heillä synnytyksestä oli, olivat sitä luokkaa, että edes kätilöt eivät osanneet niihin vastata, ja kynät sauhuten he kirjoittivat kaiken ylös muistivihkoon. Joku oli ihan ilmeisestikin unohtanut lähettää minulle sen muistion jossa edes pyydettiin ottamaan mukaan jonkunlainen lehtiö muistiinpanoja varten. Ja suomalaiseen tapaanhaan minulla tietenkään ei ollut mitään kysyttävääkään vaan luotan siihen että kun hetki koittaa, niin minulle kerrotaan mitä seuraavaksi pitää tehdä ja asiat menee niin kuin menee. Tässä sairaalassa sentään osa henkilökunnasta tulee Stanfordin yliopistollisesta sairaalasta eli eiköhän me ihan hyvissä käsissä olla.

Sairaala tuntui ihan mukavalta paikalta, ja henkilökunta oli hymyilevää ja ystävällistä. Huoneet olivat aika pieniä mutta jokaisella sentään on oma yksityishuone. Kaikissa huoneissa on nojatuoli joka avautuu vierassängyksi puolisolle, vauvan sänky ja kylvetysallas, telkkari ja langaton verkkoyhteys sekä WC/suihku. Kaikkea omaa saa ja suositellaan ottamaan mukaan sen mukaan mikä vain helpottaa omaa oloa, esimerkiksi vaatteita ja kaikenlaisia henkilökohtaisia tai synnytykseen liittyviä tavaroita. Bonuksena sairaalalla on ilmainen valet parking eli parkkeerauspalvelu, eli ei muuta kuin auto parkkipojalle oven eteen ja juoksujalkaa synnyttämään. Myös turvallisuus asiat tulivat esille tuon tuostakin. Moneen kertaan tehtiin selväksi että vauva ei poistu synnytysosastolta tai vanhempien huoneesta muuta kuin tarvittaessa röntgeniin tai tehohoitoon, ja niihinkin vanhempi saa mennä mukaan. Lisäksi vauvalla on koko ajan ranneke josta se tunnistetaan, ja vielä voidaan tarvittaessa asentaa jonkinlainen jäljityslaite -ranneke jos vauva joutuu poistumaan osastolta. Osastolle ei pääse kuin hissillä ja jokainen siihen menijä tarkistetaan alakerran vastaanotossa. Vain äidin ilmoittavat vieraat pääsevät sisään. Tuli ihan mieleen että mahtaako nämä olla vain varotoimenpiteitä vai onko ihan oikeasti sairaaloissa ongelmana jonkinlaiset vauva -varkaat. No, hyvä että on turvallista!

Vauvan huone alkaa olla melkolailla valmis mutta vielä pitää hankkia joku kiva matto ja verhot. Aimoinen apinatarha huoneesta nyt tuli, mutta saahan siellä vähän väriä olla. Mieheni oli maalannut huoneen Suomen matkani aikana ja se onkin nyt paljon siistimpi. Vielä pitää hankkia vauvalle vaunut ja turvaistuin.




Muumi -taulut pitää vielä laittaa seinälle nyt kun Suomesta tuomani
posterit on saatu kehystettyä.



Kaikenlaista kivaa ja edullista löytyy kaupoista.



tiistai 22. toukokuuta 2012

Kaksinaismoralismia


Viime vuonna amerikkalaiselta Ben & Jerry´s jäätelöltä tuli markkinoille uusi maku. Idea jäätelömaulle oli lähtöisin vanhasta, todella hauskasta Saturday Night Live:n videosta, jossa Alec Baldwin esittää Pete Schweddy nimistä hahmoa. He ovat kehitelleet uusia jouluherkkuja joista maisteltavana on Schweddy Balls  (joku suomalainen lehti oli kääntänyt tämän suomeksi: "hikiset pallit"). Videon voit katsoa tästä.

Uusi Schweddy Ball niminen jäätelömaku (jonka oli tarkoitus alunperinkin olla vain rajoitettu erä) koki heti alussa kovan kolauksen kun tuhannet perheen äidit haastoivat yrityksen oikeuteen. Heidän mielestään "hikisiä palleja" ei voida myydä kaupassa kaikkien lasten silmien alla. Olin tästä kovin ihmeissäni koska mielessäni ei ollut käynyt pienin ajatuskaan siitä että nimi voisi loukata jotakuta. En pistäisi pahakseni vaikka Suomessa myytäsiin hikisiä palleja pakastealtaassa, mielestäni se olisi varsin hauska juttu josta varmaan saataisiin monet hyvät naurut, saati että jaksaisin kuluttaa energiaani moiseen haasteeseen.

Kerran Atlantan lentokentällä törmäsimme Schweddy Balls irtojäätelöön ja minäkin sitä yhden pallon verran maistoin. Muuten emme mieheni kanssa ole kyseistä jäätelöä nähneet missään vaikka olemme käyneet Ben & Jerryn omassakin myymälässä. Netissä on asiasta kaikenlaisia keskusteluja ja arvuutteluja, ja jopa kartta johon ihmiset ovat merkanneet mistäpäin maata ovat tätä jäätelöä löytäneet. Mieheni sen sitten lopulta löysi ollessaan työmatkalla Seattlessa ja toi purkin kotiin todisteeksi minulle...heh.




Ben & Jerry´s myymälässä oli kerrottu että äidit olivat voittaneet lakijutun jäätelöfirmaa vastaan ja siksi kyseistä jätskiä löytyy vain satunnaisesti heidän omista kaupoistaan. En ollut uskoa kuulemaani. Ihanko tosissaan joku tuomari edes tuhlaa aikaansa tuollaiseen.. ja nämä äidit.. hohhoijaa. Eikö maailmassa ole niin paljon isompiakin ja tärkeämpiä asioita jotka pitäisi ensin korjata. Eikö täälläkin olisi tärkeämpää esimerkiksi saada kouluruokailu kuntoon ja karkkiautomaatit pois kouluista, tai lapsimissien urasta kertovat tosi TV-sarjat pois telkusta niin kauan kun niissä ihannoidaan vanhempia joiden alle kouluikäiset lapset meikataan ja puetaan seksikkäiksi aikuisiksi kilpailuja varten... tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tai se että maalaisjärjen käyttö on täällä yleisesti ottaen rajoitettu ihmisiltä minimiin, keräämällä ensin allekirjoitus monenmoiseen lupalappuun ja waiveriin ennen kuin missään voidaan käsitellä sinua koskevia asioita. Joskus tuntuu että prioriteetit ovat heittäneet nykymaailmassa kuperkeikkaa!

perjantai 18. toukokuuta 2012

Kaikenlaisia ihania ylläreitä



Muutama kuva kivoista pikku ylläreistä mitä täällä meillä välillä näkee. Viime viikoilla on ollut jo ihanan lämmintä vaikkakin tällä viikolla on tuuleskellut ja ollut vähän pilvisempää. Kesä on saanut linnut riehaantumaan ja olen herännyt monena aamuna siihen kun linnut laulavat niin lujaa ikkunamme alla.



Kaikenlaisia lintuja pyörii pihapiirissämme mutta valitettavan harvoin niistä se minulle mieluisin; kolibri. Ihan muutaman kerran olen nähnyt niitä pörräilevän kukkien kimpussa. Vaikka takapihamme on aidattu, sen takana olevassa pienessä purossa asustaa vaikka minkälaista ötökkää ja ökkömönkiäistä. Myöhään iltaisin iso sammakkokuoro aloittaa konserttinsa takapihalla joka jatkuu auringonnousuun asti. Sammakot ovat vielä ihan kivoja mutta...


Tahapihamme sammakot ovat suuresta äänestään huolimatta tosi pieniä.


Lisko kukkapenkissä

Musta leski autotallissa... voi kun ihanaa!

Kuollut majavan poikanen olkkarin lattialla kun tulimme kotiin..
kiitos koirat!

Että kaikenlaista pientä ylläriä... auton alta luikerrelleesta puutarhakäärmeestä en sentään ehtinyt nappaamaan kuvaa. Vaikka onhan täällä kyllä miellyttävämpiäkin elukoita, ehkä niistä kuvia seuraavaksi. 

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Ajokortti


No nyt on vihdoin sitten käyty myös ajokokeessa paikallista ajokorttia varten. Täytyy sanoa että vaikka on vuosia ajellut autoa, eikä se täällä ole mitenkään älyttömän vaikeaa, niin ei ole mitenkään miellyttävää kun joku arvioi ajamista pelkääjän paikalta. Alussa kyllä jännitti aikalailla mutta onneksi kokeenpitäjä oli mukava setä jonka kanssa pystyi jutustella niitä näitä.

Ajokoe ei ollut mitenkään kauhean pitkä eikä siinä mennä freewaylle. Ajeltiin lähinnä siinä autokoulun toimiston läheisyydessä ja asutusalueilla. Uskoisin että reitti oli valittu niin että siinä oli matkan aikana kaksi koulua joiden alueilla nopeusrajoistus on pienempi, jolloin seuratiin sitä huomaanko puodottaa nopeutta. Yksi parkkeeraus kadun varteen (jossa katsotaan että olet tarpeeksi lähellä reunaa mutta siihen ei saa osua) ja siitä peruutusta suoraan. Peruutuksesta tosin sain yhden virhepisteen koska en ollut kurkannut olkapään yli vaan ainoastaan katsoin peileistä. Nämä modernit peruutuskamerat ja muut hienoudet tekee kyllä laiskaksi niin ettei itse edes huomaakkaan kun tekee virheen.

No joka tapauksessa oli helpottavaa läpäistä testi ja saada se oikea ajokortti jo hankittua. Vieläpä sain kommenttina arviointipaperiin että "Great experienced driver"... eli hyvä kokenut kuljetteja, jee! Se lämmitti mieltä! Nyt odottelen että kortti tipahtaa postiluukusta parin viikon sisällä.




sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Äitienpäivä


Hyvää Äitienpäivää kaikille äideille ja etenkin omalle rakkaalle äidilleni!

On ollut hassua kun minuakin on jo onniteltu vaikka en varsinaisesti vielä ole äiti. Eilen olimme ystäväpariskunnan kanssa syömässä ja tarjoilija huomatessaan masuni toivotteli jo hyvää äitienpäivää, samoin lääkärissä hoitajat. Toivotaan että loppuraskaus ja kaikki muukin menee hyvin niin ensi vuonna saan sitten ihan oikeasti juhlia tätäkin juhlapäivää. Äitienpäivä on täällä samaan aikaan kuin Suomessa, toisin kuin Isänpäivä jota täällä vietetään jo kesäkuussa. Emme taida ihan isänpäivän juhlintaankaan ehtiä ellei sitten vauva päätä tulla etuajassa.

Olisi ollut mukavaa olla Suomessa antamassa omalle äidille onnitteluhali ja juomassa kakkukahvit äidin kanssa. Toivottavasti lahja tuli perille ja onnittelut nyt vielä näin bloginkin välityksellä!



perjantai 11. toukokuuta 2012

Kaikenlaisia eroja


Meikä se jaksaa aina ihmisten ilmoilla liikuttaessa ihmetellä jokaista pientäkin asiaa mikä on erilaista kuin Suomessa. Kun olin Suomessa käymässä moni kysyi mikä on suurin ero Suomen ja Amerikan välillä. Jollekin muulle se voi olla jotain muuta, mutta minulle se on ihmiset. Varsinkin täällä Kaliforniassa elämänmeno on pitkistä työpäivistä huolimatta aika rentoa. Ihmiset ovat ystävällisä, hymyileviä ja juttelevat paljon tuntemattomillekin. Business -pukeutuminenkaan ei työpaikoilla usein ole kovin tarkkaa, vaan halutaan antaa rento vaikutelma sallimalla esimerkiksi puvun takin kanssa farkut.

Joissakin asioissa kuitenkin juuri ihmiset on ne mitä eniten myös Suomesta kaipaan. Ostimme jokin aikaa sitten painavan ja isoon laatikkoon pakatun ilmastointilaitteen jonka autosta sisälle roudaaminen ei ollut maailman helpoin homma (varsinkin kun minä isolla mahalla en voi auttaa nostamisessa). Ystävällinen naapurinsetä sattui olemaan juuri pihalla ja tuli jutustelemaan niitä näitä mieheni kanssa. Vähän ajan päästä kuulin kuitenkin miten mies pihisten ja puhisten sai ostoksen raahattua sisälle yksin, ja ihmettelin kovasti että eikö naapurin mies nyt ollut voinut auttaa sen kantamisessa kun kerran oikein tuli automme viereen ihmettelemään. Mieheni vastaus tähän oli ykskantaan että ei ole amerikkalaisten tapana auttaa jos ei pyydä apua. Täh? Olemme puhuneet tästä asiasta useasti aiemminkin. Täällä ei ole tapana pyytää apua tutuilta (ehkä korkeintaan perheeltä) vaan ihmiset ovat tottuneet tulemaan toimeen omillaan. Ei täällä tunneta sellaisia remontti- tai muuttotalkoita mitä Suomessa harrastetaan kun halutaan auttaa kaveria, vaan jos et itse suoriudu hommasta niin maksat siitä ammattilaiselle. Ei täällä myöskään osoiteta sellaista vieraanvaraisuutta mitä meillä Suomessa tehdään. Siitä sain itse nauttia omalla lomallani kun kaikki tutut ja ystävät halusivat nähdä minua. Miehenihän tätä asiaa jaksaa edelleen ihmetellä ihan omille sukulaisilleen saakka. Pöytä on lähes koko ajan katettuna ja häntä ollaan viemässä paikasta toiseen, ja kaikki ystäväni ovat ottaneet myös hänet ystäväkseen. Juuri sellaisia asioita kaipaan!

Toisaalta täällä on helppoa hukkua massaan silloin kun ei halua koko kylän tietävän omista asioistaan. Samoin on totuttu kaikenlaisiin ihmisiin ja aksentteihin, eri kansallisuuksia kun on yhtä paljon kuin maailmassa maita. Ihmisiä kannustetaan ja naapurin menestyksestä iloitaan, ei olla perikateellisia joka asiasta. Tätä toitotettiin meille jo San Josen yliopiston yhdellä kurssilla; jos joku tekee konkurssin niin ylös vaan uutta yritystä, kukaan ei huomenna muista eilisiä asioita!

Paljon on muitakin maiden välisiä eroja kuin vain ihmiset. Varsinkin ruokakaupoissa on kiva penkoa hyllyjä ja miettiä mitä mihinkin käytetään (mahtaakohan kirjoittajan ravintola-alan taustalla olla tähän jotain syytä). Samoin kaikenlaiset luonnonilmiöt jaksavat aina ihmetyttää... on hassua ajatella että meillä on +27C kun muutaman tunnin ajomatkan päässä vuorella vielä lasketellaan lumihangilla, tai että jos omistaa ihan pienen koiran niin pitää joissain paikoissa varoa ettei korppikotka pääse varastamaan sitä. Niin ja ne palmut, ne on edelleenkin yhtä hienoja kuin tänne muuttaessa!


Kaktusta myynnissä lähiruokakaupan hyllyllä.. hmm.. mitäköhän siitä
kokkaisin.

Löytö kirjakaupasta

Joskus löytyy tuttuja tuotemerkkejä


Ja taas jotain kummallisen näköisiä tomaatteja...


maanantai 7. toukokuuta 2012

Mammat treffeillä


Piilaakson alueella asuu satoja suomalaisia perheitä, ja niimpä on pikkuhiljaa tullut tutustuttua joihinkin heistä. Muutaman viikon välein kokoonnutaan eri puolilla laaksoa kahvittelemaan kahviloissa tai jonkun kotona, ja mikäs sen parempi paikka tutustua ihmisiin. Yksillä kahveilla huomasimme että ainakin neljä meistä on raskaana ja laskettu aikakin on meillä aika lähekkäin. Koska jutut meinasivat mennä vähän odotus/vauva -painotteisiksi, päätimme mammojen kanssa treffata ihan erikseen ettei muiden tarvitse kyllästyä meidän neljän vauva -juttuihin.

Nyt olemme treffanneet pari kertaa ja mukavaa on ollut. Yhdelle vauveli on jo ehtinyt tullakin hiukan etuajassa, mutta onneksi myös tuore äiti jaksoi lähteä vappuaaton tapaamiseen Palo Altoon. Söimme italialaisravintolassa ja höpöttelimme kaikenlaista mitä sylki suuhun tuo. On mukavaa kun voi verrata kokemuksia ja tuntemuksia toisten samassa tilanteessa olevien kanssa, ja saada vähän infoa siitäkin miten lääkärit ja muut synnytykseen liittyvät asiat toimivat täällä Kaliforniassa.

Vielä koitamme treffata ainakin kerran ennen kuin loput vauvat syntyvät.


Matkalla meiltä Palo Altoon on muun muassa tällaisia maisemia, eli
Facebookin uusi päämaja.

Ravintola Osteria jossa treffasimme

Palo Alton yksi ystäväkaupunki on Ruotsissa.


perjantai 4. toukokuuta 2012

Purnausta


Jo jonkun aikaa minua on ärsyttänyt amerikkalainen puhelinkulttuuri, ja mikäs sen parempi paikka purnata asiasta kuin tämä oma blogi. Pieni asia, mutta välillä niin raivostuttava.

Täällä on lähes sama minne soitat niin keskustelet aina jonkun sortin tietokoneistetun vastaajan kanssa. Oli sitten kyse lentojen varaamisesta lääkäriajan varaamiseen, tai nyt viimeisimpänä ajokokeen ajan varaamisesta. Yleensäkään joka paikassa mainostetut "varaa aikasi netissä" -jutut eivät ole toimineet ja joudun aina ottamaan puhelimeen kauniiseen käteeni (miehelleni se tuntuu olevan itsestäänselvyys että joka paikkaan vaan soitetaan, mutta miksi sitten edes mainostaa nettivarauksia?!).  Automaattinen puhelinvastaaja ensin kyselee aikansa kysymyksiä "mitä asiasi koskee" -tyyliin ennenkuin päättää voiko itse ratkaista ongelman vai joutuuko kääntämään puhelun jollekin oikealle ihmiselle. Lähes aina joudun joka tapauksessa keskustelemaan sen oikean virkailijan kanssa, joten tuntuu turhalta joka puhelun alussa tuhlata 10 minuuttia keskustelemiseen tietokoneen kanssa. "Jos haluat sitä ja tätä, paina yksi" tai "anteeksi, en saanut selvää, voitko toistaa" alkaa jonkun ajan päästä ottamaan aivoon.

Siinähän ei tietenkään vielä kaikki. Vaan kun vihdoin automaatti sanoo kääntävänsä sinut jollekin oikealle ihmiselle ja luulet että nyt vihdoin asiasi ratkeaa, tuleekin ilmoitus että kaikki virkalijat ovat varattuna ja voit jättää nimesi ja puhelinnumerosi vastaajaan jotta he voivat soittaa sinulle takaisin. Siinä vaiheessa alan jo näkemään punaista! Olen varannut tämän hetken päivästä tämän asian hoitamiseen, ja haluan että se hoituu nyt eikä myöhemmin... enkä halua että minulle soitetaan takaisin vaan haluan pysyä jonossa niin kauan että joku vastaa (kirosana)! Sitä paitsi, en vieläkään meinaa muistaa amerikan puhelinnumeroani ulkoa tai ainakin aina epäilen että meniköhän se oikein vai ei, joten pysyisin vaan mieluummin siinä jonossa kiitos. Sellaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan usein ole, vaan pitää kiltisti jäädä odottamaan soittoa joka yleensä tulee puolen tunnin tai tunnin päästä, joskus ei ollenkaan. Ja niin usein se puhelu tulee sitten juuri kun olet autonratissa ilman ajanvaraukseen tarvittavaa kalenteria tai edes kynää, tai vaikkapa kaupan kassalla...

Ja DMV eli paikallinen ajokorttiviranomainen veti tänään kyllä pohjat. Kun tuo odotettu puhelu tuli, soittaja olikin puhelinvastaaja (eikä ihminen) joka edelleenkään ei tunnistanut sitä välikaisen korttini numeroa, eikä löytänyt tietojani ja sanoi kääntävänsä minut virkailijalle, mutta sitten vähän päästä alkoikin kyselemään samoja kysymyksiä alusta uudestaan..grrrr!!! Ja taas minun olisi pitänyt jättää numeroni että he voivat soittaa minulle uudelleen. Haloo! Raivosin tietenkin asiasta rakkaalle miehelleni joka hymyssä suin sanoi että kyllä se virkailija on siellä jonkun napin takana, se pitää vaan sieltä löytää. Ja niinhän se oli viisumiviranomaistenkin kanssa. Kesti jonkun aikaa ennen kuin tajusin että kun osaa oikean reitin "paina sitä ja tätä numeroa" kohdassa niin kyllä sieltä joku vähemmän iloinen ihmisääni aina vastaa. Mutta vielä en ole ymmärtänyt sitä, että mitä järkeä tässä systeemissä on...