Ystävyydestä

Olimme eilen meidän mammaporukan kanssa päiväretkellä San Franciscossa (siitä lisää myöhemmin) ja   kahvittelimme erohetken "kunniaksi". Ei kai voi sanoa että kunniaksi, mutta en keksi nyt muutakaan sanaa. Olen saanut täällä asuessa muutaman hyvän ystävän jotka ovat olleet tukena niin raskausaikana, vauvanhoito-ongelmissa ja koti-ikävissäkin. Yksi heistä on lähdössä nyt Suomeen pidemmäksi aikaa, onneksi ei sentään pysyvästi. Tosi haikeaa joka tapauksessa. Tästähän minua kyllä varoitettiin tänne muuttaessa jo, että suomalaiset eivät ole täällä pysyäkseen. He tulevat ja menevät, ja elämä jatkuu.

Elämä on jatkunut myös Suomessa sen jälkeen kun muutin. Huomasin sen jo viimeksi siellä käydessäni että kaikilla oli omat menot ja kiireensä, ja jossakin välissä jos ollenkaan ehdin joitakin kavereita treffaamaan. Ystäväni eivät juurikaan pidä mitään yhteyttä tänne suuntaan. Ihan silloin tällöin saan viestin tai kaksi, yhtään ystävänpäiväkorttia en saanut. Olen vähän ehkä yliherkkis siinä asiassa että en sitten montaa kertaa viitsi yrittää skypetellä tai kirjoitella jos joku ei vastaa tai ehdi juttelemaan. Minun on pitänyt oikeasti opetella ymmärtämään se asia että nykyajan yhteydenpito on sitä että luetaan vaan facebookista ja blogeista toisten kuulumiset, varsinaista kommunikointia ei enää tarvita. Elämä on niin kovin kiireistä! Onkohan se erkaantuminen entisestä elämästä toteutumassa vaikka kovasti yritin pitää vanhoista ympyröistä kiinni. Onkohan muut blogia lukevat amerikansuomalaiset kokeneet samaa? Vai onko se vaan niin, että me jotka asumme kaukana "kotoa" kaipaamme enemmän yhteydenpitoa kuin ne jotka on siellä tutuissa ympyröissä. Sillä kun olin vielä Suomessa, täällä asuvalla ystävälläni oli aina aikaa pitää minuun yhteyttä vaikka kävikin töissä ja istui illat vielä ruuhkassa. Toisaalta moni vanha kaveri joista en ollut kuullut aikoihin, on nyt alkanut pitämään yhteyttä kun olen täällä tai sen jälkeen kun meille tuli vauva. Se on ollut mukavaa.

Meillä on tosi tiivis ja ihana perhe! Skypetellään tai lähetellään Viberilla tekstareita ja valokuvia lähes päivittäin. Näin se on maailma muuttunut niistä ajoista kun olin nuori ja töissä ulkomailla. Silloin sitä soiteltiin puhelimella pikaisia puheluita ja kirjoitettiin oikeita kirjeitä vanhemmille että hengissä vielä ollaan. Aina harmittelen sitä että perheeni ei pääse viettämään aikaa vauvan kanssa ja toisinpäin. Jos ei voisi skypetellä niin tilanne olisi vielä harmillisempi. Nyt voi sentään esitellä mitä uutta on opittu kuvayhteyden kautta tai lähettää vaikka videoita.

Tulisipa se kesä jo että päästäisiin livenä paikan päälle! Olen huomannut että kaikki suomalaiset täällä suunittelevat nyt kesälomareissujaan Suomeen. Eihän sitä tiedä vaikka me Piilaakson mammat treffattaisiin silloin siellä.

Paras Caffe Latte sitten aikoihin...mmm!