Viime viikonloppuna törmäsin blogiin jossa suomalainen noin kolmikyppinen muutaman lapsen sinkkuäiti on löytänyt itselleen kirjeenvaihtokaverin. Eikä ihan minkä sattuu kirjekaverin, vaan amerikkalaisen vangin joka on tuomittu murhasta. Blogin keston ajasta on pääteltävissä että kirjoittelu ei ole kestänyt kuin kuukausia mutta kirjekaverit ovat jo ehtineet rakastua toisiinsa ja yhteistä tulevaisuutta suunnitellaan kovaa kyytiä. Jostain syystä en oikein tiennyt mitä tästä aiheesta ajattelisin joten jatkoin lukemista. Pian huomasinkin että tämä blogi ei suinkaan ole ainutlaatuinen, vaan itseasiassa löysin monta samaa aihetta käsittelevää blogia. Naiset keskustelivat niissä myös keskenään ja antoivat ohjeita niille jotka mahdollisesti olisivat kiinnostuneita kirjoittamaan vangeille.
 |
| Pyydän anteeksi että kuvani eivät varsinaisesti liity tähän aiheeseen mutta ne ainakin sivuavat sitä. Alcatrazen van- kilasaari San Franciscossa. |
Minun edelleen vaikea saada otetta aiheesta siinä mielessä olisinko tällaisen suhteen takana vai en. En missään nimessä halua tuomita ketään ja jokaisella on toki oikeus onneen ja oikeus rakastua kehen tahansa. Haluan toivottaa paljon onnea heille jos heidän suhteensa joskus etenee kirjeromanssia pidemmälle. Toisaalta mietin, miksi joku haluaa kerjätä verta nenästään. Mikähän mahtaa prosentuaalisesti olla niiden pitkäaikaisvankien määrä jotka ovat vapautuessaan onnistuneet parisuhteessa? Ei varmasti ole helppoa sopeutua takaisin elämään jos olet elänyt puolet elämästäsi vankilassa ja sitä ennen pahoilla teillä, saati sitten elämään uuden kumppanin kanssa joka tulee eri kulttuurista. Vangit ovat yleensä vapautuessaan sekä kodittomia että työttömiä, työnsaanti on lähes mahdotonta tässä markkinatilanteessa jossa rikkeettömätkin ihmiset ovat ilman töitä, ja moni palaa takaisin rötösten tielle. Ja mahtaakohan henkilö joka on elänyt elämänsä Suomen turvallisessa lintukodossa edes ymmärtää, kuinka yleistä huumeiden käyttö täällä on (näin yleistäen siis, tällä en viittaa kehenkään kirjoittajaan). Keskustelu täällä käy kuumana siitä voiko marihuanan laillistaa vai ei, joten ollaan ihan tasolla tässä asiassa kuin Suomessa.
Yksistään jo kaukosuhde voi olla vaikeaa, saati kun se on sokkosuhde ihmisen kanssa jota et ole koskaan tavannut. Mutta ehkä siinä piileekin se viehätys; voit päässäsi maalailla millaisen romanssin ja prinssin tahansa, sillä tottakai haluat suhteestasi parhaan mahdollisen. Ihmiset eivät aina kuitenkaan ole sellaisia millaisen kuvan olet itse heistä piirtänyt. Tai ehkä he ovat erilaisia erilaisissa elämäntilanteissa, ja heidän elämänsähän muuttuu radikaalisti kun vapaus koittaa. Jossakin näistä blogeista varoiteltiinkin vangeista jotka kirjoittelevat naisille vain saadakseen heiltä rahaa. Totuus on, että vaikka kirjoittelet kuinka paljon jonkun kanssa, et tunne häntä oikeasti vielä ollenkaan. Joskus mietin tunnenko oikeasti edes kaikkia niitäkään ihmisiä joiden kanssa olen viettänyt ihan todellista aikaa.
Näin omassa kaukosuhteessani ja kultturien yhteentörmäyksistä selvinneenä tulee mieleeni vielä yksi aika ISOHKO asia. Jos ihan tosissaan olette suunnittelemassa elämää yhdessä (niin kuin näistä bloggaajista lähes jokainen) niin miten aiotte sen tehdä? Missä aiotte asua? Millä aiotte elää? Onko kukaan kertonut näille naisille millainen prosessi on edessä amerikkaan muuttavalla? Voin lähes varmasti sanoa että he tulevat tarvitsemaan uskomattoman hyvän lakimiehen ja paljon aikaa sekä kärsivällisyyttä. Ihan täysin varmasti en osaa sanoa, onko vakavasta rikoksesta tuomitun mahdotonta tuoda puolisoa maahan (uskon että on), mutta ainakaan se ei tule olemaan helppoa. FBI ja muut tahot tutkivat molempien taustat moneen kertaan ja heille on annettava todisteet suhteen olemassa olosta kolmen kuluneen vuoden ajalta. Mikään kirjekaveruus ei tässä päde todisteista vaan on pystyttävä näyttäämään toteen oikeat tapaamiset antamalla heille yhteisvalokuvia, lentolippuja, passin leimoja tai muita todisteita. Todistevalokuvat suositellaan ottamaan tunnettujen maanmerkkien tai nähtävyyksien luona, ja molempien perheiden kanssa yhdessä... mitenkähän se kiven sisässä istuvalta onnistuu. Tarvitaan myös tukku rahaa. Viisumimaksut eivät ole ihan pikkusummia (+ se lakimies) ja amerikan kansalaisen on pystyttävä todistamaan kolmen viime vuoden verotodistuksilla että elää 125% köyhyysrajan yläpuolella, ja sitoutuu käytännössä pitämään huolta siitä ettei ulkomaalaisesta puolisosta tule yhteiskunnalle taakkaa. Vangilla ei varmaankaan ole tuloja, joten on odotettava kolme vuotta ennen kuin puolisonviisumia voi anoa. Toki voi hankkia itselleen niin sanotun "toisen sponssorin" mutta jotakin tuloja on puolisolla kuitenkin oltava. Helppoa ei ole tässä viisumihärdellissä ollut meillä kahdella ilman rikosrekisteriä olevallakaan, saati jos taakkana olisi vielä vanha tuomio tai työttömyys, tai molemmat.
Valitettavasti en jaksa uskoa että viisumiprosessi tuomitun kanssa on yhtään sen helpompi Suomeen suuntaan mentäessä. Olen kuullut että vähän samanmoinen härdelli on sinne suuntaan mentäessä pienemmässä mittakaavassa. Amerikkalaiselle kulttuurishokki Suomessa voi myös olla suurempi kuin meille tänne suunnalle tultaessa sillä moni amerikkalainen ei ole edes käynyt maan rajojen ulkopuolella. Töitä on vaikea löytää ilman kielitaitoa ja sääkin on vähän erilainen.
Mutta jos kaikki nämä asiat on jo mietittynä ja rakkaus kukoistaa vielä vuosienkin päästä kun vapaus vihdoin koittaa, niin toivotan onnea suhteelle ja paljon kaikkea hyvää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti