Thanksgiving -matka

Pitänee varmaan ennen joulua kirjoittaa vähän myös meidän kiitos -päivän matkasta. Ajelimme aattona tuon 387:n mailin matkan historiallisen hitaasti, yhdeksään tuntiin. Mutta perille päästiin ja hauskaa taas olikin.

Karttaohjelmat aina vakuuttavat, että matkaan menee 5 tuntia ja 46 minuuttia mutta meillä keskimääräinen ajoaika on ollut seitsemän ja kahdeksan tunnin välillä. Yleensä emme matkalla turhia pysähtele, vain kerran syömään ja vähän jalottelemaan, mutta etenemistä aina hidastaa Los Angelesin kupeessa olevat ruuhkat. Tänä vuonna myös ajankohdasta riippuva muu liikenne jo ennen Losia. Kaikenlaisia törttöjä olikin liikenteessä, eikä onnettomuuksien aiheuttamilta hidastuksiltakaan säästytty. Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään mistä niin sanottu "road rage" kumpuaa. Tunti toisensa jälkeen kaksikaistaisella (siis samaan suuntaan 2 kaistaa) vitostiellä, ilman minkäänlaisia maisemia tai muuta katseltavaa, ihmiset kiihdyttelevät päästäksesi ohitsesi, ja sitten kiilaavat äkkiä eteesi, etteivät jäisi viereisellä kaistalla olevan rekan taakse. Koko loppumaton autoletka joutuu vetämään jarrut tönkkiin ja ärräpäät lentelevät. Jossain vaiheessa kylmäpäisimmänkin kuskin hermo loppuu ja sitä hyppää leikkiin mukaan. Onneksi kun on lapsi kyydissä, voi aina muistutella itseään, että on syytä pysyä coolina. Meidän neiti on onneksemme aika hyvä automatkaaja eikä turhia marise vaikka matka on pitkä.

Huvittavaa mutta olen kaikki nämä vuodet luullut, että
tämä Loves niminen paikka on sellainen rekkakuskien
tyttöhotelli..öhöm. Sen kyltti kun näkyy kauas tielle.
Naurusta ei meinannut tulla loppua kun tajusin,
että se on ihan tavallinen huoltoasema.

Perillä oltiin siis keskiviikona ja ohjelmaan kuului seuraavana päivänä kiitospäivän -illallinen erään tuttavaperheen luona. Perinteistä kalkkunaa ja sen täytettä, perheen omalla reseptillä tehtyä pähkinäistä parsaa ja kokonaisena kuullotettuja sipuleita (kaksi ruokaa joista on ehdottomasti vielä saatava reseptit), ja maissileipää. Jälkiruoaksi kotona leivottuja suklaakeksejä ja browniesseja. Johan siinä maha alkoi täyttymään. Muuten iltaan kuului iloista jutustelua muiden vieraiden kanssa, äkäisen pikkukoiran väistelyä lapsen kanssa (koira lopulta laitettiin onneksi takapihalle päivystämään) ja loppuillasta, väsyneen lapsen viihdyttämistä.

Perjantaina ajelimme vieressä olevalle vuorelle tapaamaan pikkuneidin iso-isoisää. Juhlakalkkuna vaihtui itse voitelemiimme voileipiin ja mikrossa lämmitettävään kahviin. No, oli siellä tarjolla myös iso-isoisän itsensä tekemää omenapaistosta ja kakkua. Melkoista erakkoelämää siellä vuorilla elellään. Minä kuitenkin nautin olosta luonnon helmassa ja raikkaasta ilmasta. Saimme muuten noita supermehukkaita omenoita kerätä myös mukaamme vuoristomökin takapihalta. Takuuvarmaa luomua! Olin toivonut, että vuorella olisi lunta, mutta lumi oli sulanut pois juuri pari päivää aikaisemmin. Sen sijaan näimmekin joulupukin, ihan yllättäen, naapurin pihalla. Se oli jotenkin hassu näkymä ja istui siihen maisemaan kuin nenä päähän. Kuulin, että naapurin isäntä on töissä joulupukkina.

Takaisin tullessa ajoimme vielä Lake Arrowheadille ihan vaan uteliaisuuttamme. Paikkahan on kuuluisa siellä pullotettavasta lähdevedestä ainakin täälläpäin maailmaa. En ole varma, pullotetaanko siellä vielä vettä, mutta merkki ainakin on yksi tunnetuimmista. Ihana pieni vuoristokylä ja matkalla sinne oli upeat maisemat.

Lake Arrowhead

Tällainenkin paikka olisi ollut siellä lähistöllä.

Lisää matkakokemuksia seuravassa postauksessa...