Vihdoinkin

VIHDOINKIN istuskelen kotosalla tässä sohvalla oman pienen vauvan kanssa. Pari viime viikkoa on mennyt kuin sumussa, on ollut todella raskasta. Synnytys aloitettiin maanantai-iltana 16.7. tässä meidän lähisairaalassa. Kun lapsivesi puhkaistiin lääkärin toimesta, huomattiin että se ei olekaan puhdasta ja pian sen jälkeen minulle nousi korkea kuume. Vaikka välillä mietittiin jo keisarinleikkauksen mahdollisuutta koska pelättiin kuumeen enteilevän tulehdusta, pieni Lara-tyttö syntyi normiteitse tiistai-iltana klo 21.09.

Vauva oli valitettavasti niellyt kakkaista lapsivettä ja sen pienet keuhkot eivät jaksaneet hengittää kunnolla. Meille oli jo etukäteen kerrottu että kaikki "ei puhtaassa -lapsivedessä" olevat vauvat menevät pariksi päiväksi teho-osastolle tarkkailuun joten se ei tullut yllätyksenä, mutta kun parin tunnin päästä vakavan oloinen lääkäri tuli kertomaan meille että hänet pitää siirtää toiseen sairaalaan, olimme aika järkyttyneitä. Hänet oli intuboitu ja laitettu hengityskoneeseen. Kun ajattelen sitä pienokaista jonka alahuuli värähteli hengityskoneen tahtiin teho-osastolla suusta tulevan letkun alla, alan edelleen itkeä. Se oli todellakin sydäntäsärkevin näky mitä olen koskaan nähnyt. Koska Stanfordin sairaalassa, joka olisi meille ollut lähin lastensairaala, ei ollut tilaa, hänet siirrettiin Oaklandin lastensairaalaan. Vielä samana yönä, Oaklandin henkilökunnan saapuessa, saimme onneksi keskustella heidän lääkärin kanssa ja hän oli sitä mieltä vauvan pitäisi kyllä toipua. Se olikin ainoa asia mitä siinä tilanteessa halusin kuulla. Oman sairaalamme lääkärit antoivat vain epämääräisiä "kyllä suurin osa toipuu" vastauksia, ja sillä hetkellä halusin vain että joku vakuuttaa minulle että vauva selviää vaikka he eivät olisikaan varmoja.

Jouduin itse olemaan antibiottitiputuksessa sairaalassa vielä seuraavan päivän, mutta mieheni oli päivän Oaklandissa. Lääkärit olivat hänelle vakuutelleet että kyllä vauva tästä selviää. Minullekin tuli heti paljon parempi mieli, ja seuraavana päivänä pääsinkin sairaalasta ja ajoimme lastensairaalaan pikkuneitiä katsomaan. Iloksemme hän oli päässyt jo pois hengityskoneesta. Vauvan hoitamisen harjoitteleminen oli aika outoa kun johtoja ja letkuja kuitenkin meni vielä suuhun, nenään, napaan, käsiin ja verenpainetta mittaava johto myös jalkaan. Mutta oman vauvan näkeminen oli kuitenkin  ihaninta maan päällä, ja oli mahtavaa huomata kuinka levolliselta ja hyvältä hän näytti muihin teho-osaston vauvoihin verrattuna.

Päivä päivältä aloimme olla toiveikkaampia ettei Laran toipuminen kestäisi sitä kolmea viikkoa josta alkuun puhuttiin. Aina kun menimme paikalle häneltä oli otettu joku letku tai johto pois. Hoitajat ihmettelivät hänen nopeaa toipumista ja kuvailivat Laraa heidän tähtipotilaakseen. Lopulta, vaikka yksi pieni takapakkikin tuli, Lara oli teholla vain 1,5 viikkoa ja nyt opettelemme viidettä päivää kotona oloa. Toivottavasti, tällaisen alun jälkeen, hän saa kasvaa terveenä ja kaikki menee hyvin!