perjantai 30. joulukuuta 2011

Joulun tunnelmaa

Kuten viime joulunakin, ajelimme jouluksi mieheni sukulaisten luokse Los Angelesin kupeeseen. Tarkempi paikannimi; Rancho Cucamonga on mielestäni huisin hauska. Ajomatka sinne on kuitenkin tosi pitkä ja tylsä. Lyhyin reitti menee keskeltä isojen peltoaukioiden eli puolet matkasta kuluu ilman mitään katseltavaa. Loppumatkalla kiivetään vuoristotietä ylös niin että pahaa tekee auton puolesta. Tien reunassa näkeekin paljon hyytyneitä autoja ja kylttejä jossa kehotetaan laittamaan muun muassa ilmastointi pois päältä. Alaspäin mentäessä taas tienreunoille on rakennettu "runaway truck" kaistoja jonne rekat voivat ajaa jos autosta menee jarrut. Karkulaisten kaista menee jyrkästi ylöspäin ja päättyy moneen perättäiseen sorakasaan. Eipä paljon naurattaisi olla sellaisessa kyydissä. Maisemat vuoristossa ovat kuitenkin hienot ja ylhäällä voi nähdä pilkahduksen lumestakin näin talviaikaan. Matkalla pysähdyimme syömään hernekeittoa tanskalaisravintola Pea Soup Andersenille.. nam! Kyllä maistui hyvälle vaikka se olikin enemmän sellaista sosekeittoa jossa ei ollut lihaa.



Joulun aikana söimme hyvin, katselimme jouluelokuvia ja pelailimme erilaisia pelejä. Amerikkalainen jalkapallo on täällä vähän kuin jääkiekko Suomessa ja joulunaikaan pelataan monta peliä. Sitä tuli siis seurattua toisella silmällä aina välillä mutta en ymmärrä pelistä yhtään mitään. Joululahjat avataan 25. päivä aamulla, koska pukkihan käy ne yöllä laittamassa kuusen alle ja joulusukkiin jotka roikkuvat takan reunalla. Sain paljon kivoja lahjoja.. jee, kiitos pukki!




Ihana Dickens English Village kokoelma koostuu
keraamisista taloista ja hahmoista joita aion itsekin alkaa
keräämään. Osaan taloista voi sytyttää illalla valot.



Monta kertaa mietin kävi että suomalainen jouluruoka, narskuva lumi, jäälyhdyt pihalla tähtitaivaan alla ja joulusauna saisi minut kyllä oikealle joulumielelle. Eihän se nyt kovin joululta tunnu kun ulkona on +20C. Tänä vuonna oli harvinaisen lämmin joulu ja sitä päiviteltiin moneen kertaan. Muistan kun viime vuonna olimme samassa paikassa ja kävimme katsomassa "Christmas Lights" -katua, piti pukeutua tosi lämpimästi. Tänä vuonna emme siellä käyneet mutta tässä muutama kuva kyseisistä jouluvaloista... ai miten niin vähän yliampuvaa?










Toivottavasti kaikilla oli mukava ja rauhallinen joulu, ja hyvää uutta vuotta!

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Kirjoittaisitko vangille?

Olen oman blogini aloittamisen jälkeen tutustunut tähän blogien kirjavaan maailmaan. On hauska lukea varsinkin muiden amerikassa asuvien suomalaisten kirjoituksia tai tuttujen ihmisten blogeja. Tykkään blogeista joissa on joko järkevää asiaa tai paljon kivoja kuvia. Myös matkustus ja sisustusblogit ovat usein mielenkiintoisia.

Viime viikonloppuna törmäsin blogiin jossa suomalainen noin kolmikyppinen muutaman lapsen sinkkuäiti on löytänyt itselleen kirjeenvaihtokaverin. Eikä ihan minkä sattuu kirjekaverin, vaan amerikkalaisen vangin joka on tuomittu murhasta. Blogin keston ajasta on pääteltävissä että kirjoittelu ei ole kestänyt kuin kuukausia mutta kirjekaverit ovat jo ehtineet rakastua toisiinsa ja yhteistä tulevaisuutta suunnitellaan kovaa kyytiä. Jostain syystä en oikein tiennyt mitä tästä aiheesta ajattelisin joten jatkoin lukemista. Pian huomasinkin että tämä blogi ei suinkaan ole ainutlaatuinen, vaan itseasiassa löysin monta samaa aihetta käsittelevää blogia. Naiset keskustelivat niissä myös keskenään ja antoivat ohjeita niille jotka mahdollisesti olisivat kiinnostuneita kirjoittamaan vangeille.


Pyydän anteeksi että kuvani eivät varsinaisesti liity tähän
aiheeseen mutta ne ainakin sivuavat sitä. Alcatrazen van-
kilasaari San Franciscossa.




Minun edelleen vaikea saada otetta aiheesta siinä mielessä olisinko tällaisen suhteen takana vai en. En missään nimessä halua tuomita ketään ja jokaisella on toki oikeus onneen ja oikeus rakastua kehen tahansa. Haluan toivottaa paljon onnea heille jos heidän suhteensa joskus etenee kirjeromanssia pidemmälle. Toisaalta mietin, miksi joku haluaa kerjätä verta nenästään. Mikähän mahtaa prosentuaalisesti olla niiden pitkäaikaisvankien määrä jotka ovat vapautuessaan onnistuneet parisuhteessa? Ei varmasti ole helppoa sopeutua takaisin elämään jos olet elänyt puolet elämästäsi vankilassa ja sitä ennen pahoilla teillä, saati sitten elämään uuden kumppanin kanssa joka tulee eri kulttuurista. Vangit ovat yleensä vapautuessaan sekä kodittomia että työttömiä, työnsaanti on lähes mahdotonta tässä markkinatilanteessa jossa rikkeettömätkin ihmiset ovat ilman töitä, ja moni palaa takaisin rötösten tielle. Ja mahtaakohan henkilö joka on elänyt elämänsä Suomen turvallisessa lintukodossa edes ymmärtää, kuinka yleistä huumeiden käyttö täällä on (näin yleistäen siis, tällä en viittaa kehenkään kirjoittajaan). Keskustelu täällä käy kuumana siitä voiko marihuanan laillistaa vai ei, joten ollaan ihan tasolla tässä asiassa kuin Suomessa.

Yksistään jo kaukosuhde voi olla vaikeaa, saati kun se on sokkosuhde ihmisen kanssa jota et ole koskaan tavannut. Mutta ehkä siinä piileekin se viehätys; voit päässäsi maalailla millaisen romanssin ja prinssin tahansa, sillä tottakai haluat suhteestasi parhaan mahdollisen. Ihmiset eivät aina kuitenkaan ole sellaisia millaisen kuvan olet itse heistä piirtänyt. Tai ehkä he ovat erilaisia erilaisissa elämäntilanteissa, ja heidän elämänsähän muuttuu radikaalisti kun vapaus koittaa. Jossakin näistä blogeista varoiteltiinkin vangeista jotka kirjoittelevat naisille vain saadakseen heiltä rahaa. Totuus on, että vaikka kirjoittelet kuinka paljon jonkun kanssa, et tunne häntä oikeasti vielä ollenkaan. Joskus mietin tunnenko oikeasti edes kaikkia niitäkään ihmisiä joiden kanssa olen viettänyt ihan todellista aikaa.




Näin omassa kaukosuhteessani ja kultturien yhteentörmäyksistä selvinneenä tulee mieleeni vielä yksi aika ISOHKO asia. Jos ihan tosissaan olette suunnittelemassa elämää yhdessä (niin kuin näistä bloggaajista lähes jokainen) niin miten aiotte sen tehdä? Missä aiotte asua? Millä aiotte elää? Onko kukaan kertonut näille naisille millainen prosessi on edessä amerikkaan muuttavalla? Voin lähes varmasti sanoa että he tulevat tarvitsemaan uskomattoman hyvän lakimiehen ja paljon aikaa sekä kärsivällisyyttä. Ihan täysin varmasti en osaa sanoa, onko vakavasta rikoksesta tuomitun mahdotonta tuoda puolisoa maahan (uskon että on), mutta ainakaan se ei tule olemaan helppoa. FBI ja muut tahot tutkivat molempien taustat moneen kertaan ja heille on annettava todisteet suhteen olemassa olosta kolmen kuluneen vuoden ajalta. Mikään kirjekaveruus ei tässä päde todisteista vaan on pystyttävä näyttäämään toteen oikeat tapaamiset antamalla heille yhteisvalokuvia, lentolippuja, passin leimoja tai muita todisteita. Todistevalokuvat suositellaan ottamaan tunnettujen maanmerkkien tai nähtävyyksien luona, ja molempien perheiden kanssa yhdessä... mitenkähän se kiven sisässä istuvalta onnistuu. Tarvitaan myös tukku rahaa. Viisumimaksut eivät ole ihan pikkusummia (+ se lakimies) ja amerikan kansalaisen on pystyttävä todistamaan kolmen viime vuoden verotodistuksilla että elää 125% köyhyysrajan yläpuolella, ja sitoutuu käytännössä pitämään huolta siitä ettei ulkomaalaisesta puolisosta tule yhteiskunnalle taakkaa. Vangilla ei varmaankaan ole tuloja, joten on odotettava kolme vuotta ennen kuin puolisonviisumia voi anoa. Toki voi hankkia itselleen niin sanotun "toisen sponssorin" mutta jotakin tuloja on puolisolla kuitenkin oltava. Helppoa ei ole tässä viisumihärdellissä ollut meillä kahdella ilman rikosrekisteriä olevallakaan, saati jos taakkana olisi vielä vanha tuomio tai työttömyys, tai molemmat.

Valitettavasti en jaksa uskoa että viisumiprosessi tuomitun kanssa on yhtään sen helpompi Suomeen suuntaan mentäessä. Olen kuullut että vähän samanmoinen härdelli on sinne suuntaan mentäessä pienemmässä mittakaavassa. Amerikkalaiselle kulttuurishokki Suomessa voi myös olla suurempi kuin meille tänne suunnalle tultaessa sillä moni amerikkalainen ei ole edes käynyt maan rajojen ulkopuolella. Töitä on vaikea löytää ilman kielitaitoa ja sääkin on vähän erilainen.

Mutta jos kaikki nämä asiat on jo mietittynä ja rakkaus kukoistaa vielä vuosienkin päästä kun vapaus vihdoin koittaa, niin toivotan onnea suhteelle ja paljon kaikkea hyvää!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Joulushoppailua

Viime viikonloppuna jouduin kauhukseni lähtemään tekemään joulushoppailuja pahimpaan ruuhka-aikaan, sillä mieheni halusi ostaa perheelleen joululahjoja ennen työmatkarupeamaansa. Kurvasimme mall:n eli kauppakeskuksen pihalle vaatimuksestani jo heti aamusta klo 10 koska olen aiemmin ollut tekevinäni havainnon, että toisin kuin Suomessa, täällä shoppailijat ryntäävät kauppoihin vasta iltapäivällä. Tämä pätee varsinkin sunnuntaihin kun valtaosa ihmisistä suuntaan ensin kirkkoon. Jälleen, toisin kuin Suomessa, myös "kirkonmenot" (kuten meilläpäin ruukattiin sanua) alkavat vasta päivemmällä eikä kukonlaulun aikaan, ja usein sen jälkeen on tapana perheen kanssa nauttia brunssi.

Ilmeisesti nämä kellonaika -säännöt eivät päde kuitenkaan jouluviikonloppuina, sillä jo aamusta kauppakeskuksen parkkipaikka oli täpösen täynnä. Joillekin shoppaajille kaupan oven viereen pääsy tuntuu olevan parkkeerauksen elinehto. Autoja kierteli parkkipaikan toisessa päässä kuhinalla ja jono pysähtyi joka kohtaan jossa kuski näki jonkun parkkeeratun auton luona pienintäkään elämää. Kaikkien muiden jonossa olevienkin oli sitten tyynesti odotettava josko 7 henkinen perhe rattaineen ja könkkäävän mummon kera on tulossa vai lähdössä. Vielä raivostuttavampaa on kun kävelet itse kaupan suunnasta autosi luo ja huomaat että joku parkkipaikkaa kiertelevistä autoista alkaa seuraamaan sinua saadakseen parkkipaikkasi. Vaikka kuinka hidastelet tai luikertelet autojen välissä, tunnet että takanasi on joku. Niin epätoivoinen en sentään ole että alkaisin itse parkkipaikkajahtaajaksi, ja niimpä olenkin jo jonkun aikaa ajanut aina parkkipaikan taaimmaiseen nurkkaan ja nautiskellut pikku kävelystä. Hyvänä puolena siinä mainittakkoon myös se että sieltä on aina helpointa myös päästä lähtemään.

Olen myös oppinut ruokakauppaan menon parhaat kellonajat. Suomessa menin usein kauppaan vasta iltakahdeksan aikaan jolloin siellä sai tepastella kaikessa rauhassa tai ainakin pääsi ulos jonottamatta. Tämä siis arki-iltoina. Täällä se on ruokakaupoissa pahinta aikaa. Ihmiset pääsevät töistä usein myöhemmin kuin Suomessa ja työmatkat ovat joillakin tunnista pariinkin tuntiin riippuen ruuhkasta. Parasta siis mennä ostoksille päivällä kun kerran minulla on siihen mahdollisuus. Valitettavasti sekään ei enää tepsi näillä joulun alusviikoilla. Ahdistuksekseni olen huomannut että parkkipaikka on aivan yhtä täynnä nykyään myös päivällä.


"Kalifornia on kulttuurien sulatusuuni" täällä usein
sanotaan ja pakkohan se on uskoa kun ostoskeskuksenkin
seinällä on tällainen teksti.

Miss California Noelle Freeman oli
viihdyttämässä shoppailijoita


Tämä jouluhysteria muistuttaa minua tästä edelleen vallalla olevasta kulustusjuhlasta, joka ei lamasta huolimatta ole laantunut. Varsinkin täällä, kauhistelen päivittäin tätä kertakäyttötavaran määrää. Moni äkkiseltään katsottuna asiallisen näköinen ravintola, kattaa pöytiin muovikuppia ja kertakäyttöhaarukkaa, jopa kotona usein käytetään kertakäyttöastioita jos on tulossa vieraita. Olin viime vuonna opiskelijaryhmän mukana vierailulla San Josessa, monelle tutussa yrityksessä nimeltä Adobe. Moni suomalainen siinä hiljeni kun meille esiteltiin rinta polleana ja ylpeänä yhtä rakennuksen huippuunsa viritettyä taukohuonetta.  Oli roskakorit biojätteelle ja monelle muulle jätteelle, ja kierrätys oli siis koko maassa aivan omassa luokassaan tässä huoneessa. Jopa osa kertakäyttöastioista oli vaihdettu oikeisiin astioihin (wau) tai biojätteessä hajoavaan materiaaliin. Meille niin tutut kierrätysastiat ovat siis täällä "uusinta uutta"..hmm luulin muuttaneeni maalta kaupunkiin. Itse rakennus kyllä monelta muilta osin oli vaikuttava ja hienokin.

Tämän vuodatuksen jälkeen alan paketoimaan lahjoja joulupaperiin joka sitten joulun jälkeen menee tietty roskiin. Hassua että paperien seasta löytyi minun viime vuodelta säästämäni jo kerran käytetty joulupussi. Ei ole siis vielä suomalainen säästeliäisyys kitkeytynyt kokonaan pois!

tiistai 13. joulukuuta 2011

Niin hyvää ja epäterveellistä

Suomenvieraiden ollessa täällä tekaisin yhtenä iltana ison annoksen nachoja iltapalaksi. Se on supernopea ja helppo tehdä, ja maistuu kaikille, vaikka lastenkutsujen vieraille. Jos jonain päivänä haluaa syödä epäterveellisesti, tässä oma reseptini nachojen tekoon:

Nacho -sipsejä (pelkällä suolalla maustettuja, käytän yleensä niitä kolmion mallisia)
Salsa -kastiketta (kaupasta saa valmiina tai senkin voi tehdä itse)
Papuja (katso että purkissa lukee refried beans)
Kanasuikaleita, suikalelihaa tai jauhelihaa
Sipulia
Suolaa, pippuria, taco -maustetta tmv.
Öljyä (paistamiseen)
Juustoraastetta
Ranskankermaa

Laita nacho -sipsejä uunivuoan pohjalle sen verran että pohja peittyy. Paista liha ja pilkottu sipuli. Mausta maun mukaan suolalla ja pippurilla. Itse tykkään eniten kanasta joka ei muita mausteita kaipaa mutta esimerkiksi jauhelihaan voi kokeilla erilaisia taco- tai jauhelihamausteita. Levittele nachojen päälle papuja, lihatäyte, salsa ja vähän juustoraastetta. Kaikkia aineksia voi lisätä tai jättää pois oman maun mukaan. Peitä täyte taas kerroksella sipsejä ja lisää niiden päälle juustoraastetta.

Pavuista olen käyttänyt ainoastaan "refried beans" joita löysin Suomestakin pienessä purkissa texmex -hyllystä, enkä tiedä miten muut pavut tässä toimivat. Jos haluat lisää potkua nachoihin voit valita tulisempaa salsaa tai lisätä täytteeseen tuoretta chiliä pieninä paloina. Täällä myydään myös papuja chilin kera. Juusto tuntui olevan tosi erimakuista Suomessa joten kannattaa valita juustoraasteista joku vähän miedompi makuinen kuin 100% emmental. Esimerkiksi joku sekoitusraaste voisi käydä hyvin. Täällä käytän Mexican -sekoitusraastetta jossa on neljää eri juustoa tai Cheddar-Jack Cheese -sekoitusta.

Sitten vaan vuoka uuniin 170C sen verran että juusto sulaa ja nachot saavat vähän väriä pintaan, 5-10 minuuttia riittää. Jos lisäsit lihat kylmänä, voit pitää nachoja uunissa vähän kauemmin ja miedontaa lämpötilaa ettei sipsit pala. Nachot tarjoillaan salsan ja ranskankerman kera, ja syödään täällä yleensä sormin.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Joulu jo ovella kolkuttaa

Kaksi seuraavaa viikkoa olen kotona suurimmaksi osaksi yksin koska mieheni on työmatkoilla. Ajattelin että viihtyisin kotosalla yksin paremmin jos talossa olisi vähän joulun tunnelmaa. Niimpä kävimme hakemassa sunnuntaina joulukuusen, koristelimme sen ja laitoimme joulusukat esille odottelemaan pikkupaketteja.

Täällä moni hankkii joulukuusen jo heti Kiitospäivän jälkeen. Nämä kuusifarmeilla kasvatetut kuuset kestävät kauemmin kuin suomalaiset ja näyttävät ihan luonnottoman täydellisiltä. Usein ne vielä koristellaan niin että puuta itseään on vaikea nähdä valojen ja koristeiden alta. Me saimme näitä ihania pikku Muumi -mukeja tuliaisena Suomesta ja olkipukki löytyi Ikeasta. Pitää sitä jotain skandinaavistakin olla amerikkalaisessa joulussa.





Onnistuin myös vihdoin kauppaan oikeaan aikaan ja sain ostettua kaksi kaupan viimeistä pikkupussia ruisjauhoja. Lähiruokakaupan hylly on aina ruisjauhojen kohdalta tyhjä joten niitä ei ilmeisesti kauppaan tilata kovin usein. Koska tulevan joulun kunniaksi keittelin riisipuuroa, innostuin myös leipomaan karjalanpiirakoita. Kerrankin käsiini sattui myös hyvä resepti ja piirakoista tuli herkullisia ja rapeita, hyvin näytti maistuvan myös amerikkalaiseen suuhun. Joulupukilta taidan toivoa lahjaksi sellaista pizza -kiveä jonka päällä voi uunissa paistaa leipää ym. Kunnollista leivinpaperia saa täällä välillä hakemalla hakea kaupoista ja se ei tunnu kunnolla kestävän uunissa kovia lämpötiloja.

Tällä reseptillä leivoin piirakat:

Puurotäyte:
50g voita
2 dl riisiä
2 dl vettä
1 l punaista maitoa
2 tl suolaa
Kiehauta vesi johon olet lisännyt voin. Lisää riisi ja suola. Keitä hetki että vesi ehtii imeytyä riisiin. Lisää maito ja hauduta miedolla lämmöllä sekoittaen koko ajan kunnes puuro sakeutuu. Jos haluat puuroon kiiltoa, voit lisätä siihen yhden kananmunan.

Kuoritaikina:
3 dl vettä
reilu 1 tl suolaa
2 dl vehnäjauhoja
3-5 dl ruisjauhoja
Sekoita vesi, suola ja vehnäjauhot. Vaivaa niin että taikinaan tulee sitkoa. Lisää vasta sitten ruisjauhot.

Muotoile käsin taikinasta pyöreä pötkö ja leikkaa siitä pieniä kakkaroita. Kakkarat ajellaan puunulikalla (tai kaulimella) ohuiksi levyiksi, päistä vähän kapeimmiksi kuin keskeltä. Käytä apuna pöydällä vehnäjauho-ruisjauhosekoitusta ettei taikina tartu alustaan. Lisää ruokalusikallinen riisipuuroa levyn keskelle. Taita molemmat reunat kohti keskustaa niin että täytettä jää näkyviin 1,5 cm. Rypytä reunat peukalolla ja etusomella. Paista 300C kymmenisen minuuttia, kunnes piirakoihin tulee vähän väriä. Voitele voisulalla tai margariinilla, ja tarjoile sellaisenaan tai munavoin kanssa.


torstai 8. joulukuuta 2011

Tuulen viemää

Viime viikolla pääsin taas mieheni mukaan hänen työmatkalle. Alunperin siksi, että matkan oli tarkoitus kestää yhtäjaksoisesti 2,5 viikkoa, ja kaiketi esimies oli huolissaan että joku kieltäytyy lähtemästä. Matka kuitenkin lyheni vajaaseen viikkoon, mutta koska liput oli jo hankittuna, ei kun menoksi.

Lensimme Atlantaan, Georgian osavaltioon ja ajoimme sieltä vuokra-autolla alaspäin pieneen kaupunkiin nimeltä Columbus. Onneksemme hotelli jonne alunperin aioimme majoittua oli täynnä, sillä löysimme viehättävän pienen Bed & Breakfast -majatalon joka oli vanhassa, viktoriaanisessa talossa. Vähän mietin mahtaneeko siellä kummitella kun rakennus oli 1800 -luvulta, mutta ainakin hyvin saimme nukuttua "punaisessa sviitissä" joksi huonettamme kutsuttiin.





Ihastuin kuistilla olevaan keinuun, se toi
mieleen elokuvat joita on kuvattu "etelässä"

Majapaikkamme oli aivan keskellä historiallista vanhaa kaupunkia, joten käveleskelin päivisin ihailemassa vanhoja taloja ja ottamassa valokuvia. Kävelymatkan päässä oli myös Chattahoochee -joki joka on tässä kohdassa Georgian ja Alabaman osavaltioiden raja. Kävelin joen yli siltaa pitkin Alabaman puolelle ja takaisin. Kävimme Alabamassa myös ajelulla mutta rajakaupunki oli aika pieni ja ränsistynyt. Chattahoochee muuten on intiaanien kieltä ja tarkoittaa "maalatut kivet".



Clumbuksessa näimme myynnissä Pepsin sijasta vain Coca-
Colaa koska sen keksijä on syntynyt ja asunut tässä talossa

Kovin tuntuivat uskovaisilta tuolla "etelässä" verrattuna
tänne Kaliforniaan, ja kirkkoja oli ihan joka kulmassa

Lauantai -aamuna ajelimme Atlantan alapuolelle Jonesboroon jossa on aikoinaan käyty kansallissodan taisteluita. Halusin vierailla Stately Oaks -plantaasilla joka mainosti itseään "Tuulen viemää" -elokuvan plantaasina. Vanha rakennus ja opastettu kierros olivat kyllä ihastuttavia, mutta emme päässeet oikein selville mikä linkki paikalla oli kuuluisan elokuvan kanssa (lukuunottamatta yhtä elokuvassa käytettyä kynttilänjalkaa). Myöhemmin luin netistä että novellin kirjoittaja Margaret Mitchell olisi tuntenut perheen joka talossa asui ja ottanut heidän elämästään tapahtumia elokuvaan, hän nimittäin asui Jonesborossa. Aika kaukaa haettua mielestäni mutta mukavaahan plantaasilla oli toki käydä. Elokuvan faneille vielä tiedoksi että "Tuulen viemää" kuvattiin Hollywoodissa ja siinä ollut talo itse asiassa tuhottiin elokuvan jälkeen. Se ei oikeastaan ollut edes talo, ainoastaan ulkoseinät joita kuvauksissa käytettiin.


Stately Oaks




Ja vihdoin... VIHDOIN löysimme paikan jossa tarjoiltiin etelänmaalaista perinneruokaa. Sehän on ihan kuuluisaa mutta mikä siinä on että perinneruokaa ei enää missään saa. Englannissakin kaikki pyörittelivät silmiään ihan ihmeissään kun sanoin että pitäisi löytää perinteistä Shepherd´s pie:ta. Alas McMöhnä ja perinneruoat kunniaan sanon minä!

SOUTHERN SOUL FOOD..nam nam.. Cajun maustettuja
katkarapuja ja keltaista riisiä,  zucchini paistosta, maissia sekä
maissileipää mansikkalimonaadin kera

Ja herkkujen herkku; Banana pudding

Yövyimme Atlantan yläpuolella Mariettassa jossa ehdimme myös katsella nähtävyyksiä ennen ajelukierrosta itse Atlantassa ja lentoa takaisin Kaliforniaan.


Kentucky Fried Chicken -ketjun ravintola rakensi tämän
jättikanan Mariettaan vuonna 1963. Sen nokka aukeilee ja
silmät pyörivät päässä... niimpä niin.

Kennesaw vuoren lenkkipolun varrella on sisällissodan
taistelutanner jossa 19.6.1864 käytiin Atlantan taistelu 

Smith Plantasion, Roswell. Plantaaseilla viljeltiin yleensä
kasviksia ja pellavaa. Tällä plantaasilla asui Smithin perheen
lisäksi 30 orjaa.

Jääkaappi

Atlanta

Huh... onneksi kotimatka sujui vähemmillä pompuilla kuin meno matka. Sierra Nevadan päällä vuoristotuulet heittelivät konetta melkoisesti. Kotimatkalla Delta oli iloiseksi yllätykseksi siirtänyt meidän ensimmäiseen luokkaan joten tilaa torkkumiseen 4,5 lennolla oli paljon ja tarjoilut hyvät. Kotiin oli ihanaa palata!

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Kiitosta vaan ja onnea itsenäiselle kotimaalleni

Kiitospäiväkin se sitten oli ja meni tässä tohinassa. Se katkaisi täällä viikon mukavasti ja suurimmalla osalla oli myös perjantai vapaata. Tuntuu että yhtä juhlaa juhlan perään tässä vietetään, ehkä siksi täällä sanotaankin että Halloweenista alkaa "holiday season". Mutta meillä ulkosuomalaisilla juhlapyhien väliin tulee vielä Suomen itsenäisyyspäivä, ja meidän taloudessa tässä välissä oli myös häät ja suomalainen Isänpäivä.

Kiitospäivänä syödään täällä perinteisesti kalkkunaa ja vietetään aikaa perheen kanssa. Minäkin innostuin kokkailemaan ja tältä näyttää lopputulos:

Täytettä, karpalokastiketta ja bataattipyreetä.
Kuvaan pääsivät myös kukkaset joita mieheni
työpaikka lähetti minulle kun minut liitettiin
heidän vakuutuksiin naimisiin menon jälkeen.

Liotin kalkkunaa yön yli suolavedessä niin että se sai sulaa ennen kuin poistin sisälmykset. Sitten voitelin sen voilla ja valmistin täytteen. Kalkkuna täytetään aika usein valmiilla kaupan täytteellä joka on lähinnä leivänmuruista ja mausteista koostuva seos. Lisäsin siihen porkkanaa, selleriä, sipulia, maissia ja papuja sekä mausteeksi tuoretta timjamia. Tein täytettä vielä erillisen vuoan koska nykyään salmonellavaaran takia ei suositella täytteen laittamista kalkkunan sisään, mutta mieheni oli sitä mieltä että haluaa täytettä rotkon sisäänkin. Täytteiden mauissa oli tietenkin valmiina suuri ero sillä toinen oli muhinut tunteja uunissa kalkkunan sisällä imien sisäänsä kalkkunasta aromeja ja rasvaa.. nam nam, kun taas toinen täyte oli kuivahkoa. Kalkkunan kanssa tarjolla oli kastiketta, bataattipyreetä sekä karpalokastiketta, joka oikeastaan on hyytelö josta leikataan paloja.

Seuraavaksi juhlittiinkin sitten Suomen itsenäisyyspäivää. Suomi -talolla Berkeleyssä olisi ollut juhlakonsertti mutta en osallistunut siihen. Sen sijaan leivoin joulutorttuja kotosalla, polttelin kynttilää ja katselin linnanjuhlia netin välityksellä. Pieni ikäväkin alkoi kaihertaa kun joulu alkaa lähestyä ja facebookista luin että ensilumi satoi juuri sinä päivänä. Joulutortutkaan eivät maistuneet samalle kuin Suomessa. Suomalaisreseptien toteuttaminen täällä vaatii vähän luovuutta koska kaikkia raaka-aineita ei ole saatavissa ainakaan oikeassa muodoissa. Löysin valmista voitaikinaa mutta luumutäyte pitää täällä tehdä itse. Kuivatuista luumuista saa niitä vähän keittämällä ihan käypää hilloa. Ostin myös vähän sushi -riisiä että voin keitellä riisipuuroa. En millään muista mistä riisistä keitin puuron viime vuonna mutta suomalaisnaiset suosittelivat sushiriisiä, ehkä kokeilen sitä tänä iltana.

Kiitospäivän tarkoituksena on muistaa olla kiitollinen ympärillämme olevasta hyvästä. Kiitos että olen löytänyt ihanan aviomiehen ja häät onnistuivat, kiitos että minulla on ihana perhe ja ystäviä joiden kanssa pidän yhteyttä usein, kiitos että nykyaikana yhteydenpito on tosi helppoa ja se vähän lievittää ikävää, kiitos että olen syntynyt Suomeen jossa ihmisillä on turvallista ja mahdollisuus elää hyvin, kiitos että tänäänkin täällä Kaliforniassa paistaa aurinko. Kiitos että elämässä kaikki on hyvin!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Ja taas anotaan jotain viisumintapaista

Nyt kun on virallisesti sanottu "I do", on aika taas palata viisumipaperipinon ääreen. Ensimmäinen koitoshan kesti viime maaliskuusta syyskuuhun ja sisälsi kaikenlaista paperien pyörittelyä, ystävien ahdistelua erilaisten todistuspyyntöjen muodossa, valokuvatodisteiden keräämistä "tunnetuilla paikoilla", lääkärikäyntejä ja haastatteluja. Kun siitä selvittiin, oli kädessä vihdoin K1- eli puolisonviisumi  ja lentoliput Kaliforniaan. Ja nyt alkaa sitten se vaihe 2; Green card:n anominen.

Ensimmäistä viisumia hakiessa paperia oli niin
paljon että niitä oli mahdotonta pitää järjestyksessä

Heti maanantaina häiden jälkeen kävimme viemässä marriage licensen (jonka oli pappi ja todistajat allekirjoittaneet) Oaklandin kaupungintalolle, jossa ystävällinen täti sitten teki meille kaksi kappaletta avioliittotodistuksia. Näistä toisen liitin hakemukseeni jonka postitin samaisena päivänä viranomaisille. Itseasisassa pakettiini kuuluu tällä kertaa kolme erillistä hakemusta; pysyvä asumislupa (adjustment of status), työlupa ja matkustuslupa. Tällä erillisellä matkustusluvalla voi matkustaa ulkomaille viisumiprosessin aikana, jos jostain syystä tuon vihreän kortin saaminen venyisi. Tai oikeammin pitäisi varmaankin sanoa että sillä voi matkustaa takaisin maahan, poishan täältä voi kyllä matkustaa koska tahansa.

Jo samalla viikolla sain sähköpostiini ilmoituksen että hakemukset on vastaanotettu, ja että saan siitä vielä virallisen ilmoituksen postissa. Seuraava vaihe pitäisi olla kutsu heidän toimistolle jossa otetaan sormenjäljet ja valokuva, ja suurimmassa osassa tapauksia myös haastatellaan... taas! Kuulemani mukaan näistä hakemuksista ensimmäisenä yleensä käsitellään työlupa, ja jos se hyväksytään, saa työlupakortin postissa. Siitäkin on täällä jo iso apu sillä se katsotaan todistukseksi pysyvästä asumisesta, ja sen avulla on helpompi esimerkiksi anoa luottokortteja tai ajaa paikallisen ajokortin. Paikallinen ajokortti onkin täällä tärkein henkilöllisyystodistus, jopa passia tärkeämpi, ja ilman sitä on joskus vaikeaa todistella olevansa pysyvästi maassa. Ajokortissa on henkilön tarkat tiedot pituudesta, hiustenväriin ja painoon saakka. Koko tämä anomushässäkkä kestää yleensä kolmesta neljään (jopa kuuteen) kuukauteen saakka ilman ylimääräisiä viivytyksiä. Ja kun vihdoin green card on käsissä, saa toivottavasti huokaista kahdeksi vuodeksi tästä paperisodasta.

Viisuminhakijan visainen pulma; tunge tämä paperi-
pino ja kuvat tähän kirjekuoreen tai viisumisi käsittely-
aika voi merkittävästi pidentyä..hhmm

Turistina Hollywoodissa

Disneylandin käynnin jälkeen oli ohjelmassa tietenkin käynti Los Angelesin nähtävyyksiä katselemassa. Koska ajelimme paikasta toiseen kahdella autolla, ja liikenne Losissa on aikamoista, joku keksi että voisimme mennä valmiiksi järjestetylle kiertoajelulle. Ryhmämme oli aika iso joten saimme oman pikkubussin joka nouti meidät hotellilta. Loistavaa, kenenkään ei siis tarvinut uhrautua kuskiksi tänään!

Ajelimme ensin pitkin Los Angelesia ja pysähdyimme Pueblo Plaza:lle eli Los Angelesin vanhalle alueelle. Sillä alueella on aikoinaan ollut kaupungin keskusta josta Los Angelesin kaupunki on syntynyt. Kyseisessä korttelissa oli paljon historiallisia vanhoja taloja, ja siellä näkyi selkeästi espanjalaisten ja meksikolaisten vaikutus. Plaza:lla satuttiin juuri kuvaamaan elokuvaa ja se oli täynnä elokuvarekvisiittaa.


Ajelimme myös uudemmalla alueella ja näimme paljon eri rakennuksia. Oppaamme oli paikallinen ja entinen sanomalehtirportteri, joka kertoi meille Los Angelesin mielenkiintoisesta historiasta. Hän tosin puhua pälpätti niin paljon että minulla oli tulkin ominaisuudessa vaikea ehtiä kääntämään kaikkea mitä hän sanoi. Näimme myös Occupy Los Angeles -mielenosoittajien telttakylän. Näistä jo useampaa kuukautta jatkuneista mielenosoituksista ympäri maata ollaan niin montaa mieltä, että niiden alkuperäinen tarkoitusperä lienee jo unohtunut tai ainakin mennyt sekaisin suurimmalta osalta. No, se lienee ihan erillinen blogin aihe.

House of Blues Sunset Boulevard:lla

Johnny Deppin aiemmin omistama baari The Viber Room
 jonka edessä näyttelijä River Phoenix kuoli vuonna 1993

Päivä oli aika sumuinen (kuten usein Losissa) mutta onneksemme iltapäivällä sumu hälveni niin että pääsimme näköalapaikalle ihailemaan Hollywood -kylttiä. Kyltti on alunperin pystytetty vuonna 1923 mainostamaan asuinaluetta ja sen taloja, ja sen alkuperäinen teksti on ollut "HOLLYWOODLAND". Vuonna 1932 Broadway näyttelijä Peg Entwistle teki itsemurhan hypätessään alas kirjaimen H -päältä. Näköalapaikalta jatkoimme matkaa Walk of fame:lle, eli kadulle jonne supertähdet saavat oman tähtensä ja jossa heidän kädenjälkensä on valettu sementtiin. Kuulimme muunmuassa että kohdat jälkien valamiseen alkavat Kiinalaisen teatterin edessä olla jo täynnä, joten vain todelliset supertähdet saavat nimensä sinne. Viimeisimpänä sen on saanut Jennifer Aniston. Kadulla on myös paljon muuta nähtävää ja saimme tehtyä perheelleni matkamuisto-ostoksia näin viimeisinä matkapäivinä.

Hollywood -kyltti Santa Monican vuoristossa

Johnny Depp

Bruce Willis:n tähti Walk of Fame:lla

Ajelimme vielä Beverly Hills:iin katselemaan upeita taloja. Oppaamme kertoi kuka julkkis asui missäkin kartanossa... Christina Aguilera, David Beckham, talo jossa Michael Jackson kuoli... enkä edes muista niitä kaikkia. Olin yllättynyt siitä että kuka tahansa voi ajaa tällä tavalla näiden talojen eteen milloin tahansa. Muistan nimittäin jo au pair:na ollessani 1990-luvulla Englannissa, että rikkaat perheet jotka halusivat elää omissa oloissaan, asuivat kaduilla jotka oli suljettu läpikululta. Oppaamme kertoikin että suurin osa julkkiksista on asuu nykyään uudemmilla "hienostoalueilla" joille ei pääsyä ulkopuolisilla ole.

Tässä asustelee laulaja Christina Aguilera



Matka jatkui vielä Rodeo Drive:lle katselemaan julkkisten suosimaa kauppakatua jossa merkkiliikkeet seuraavat toisiaan palmujen reunustamalla kadulla. Tässä vaiheessa aloimme olla jo uupuneita autossa istumisesta ja tiedon määrästä, ja kun matkalaisista se pienin tuli vielä huonovointiseksi, päätimme suunnata takaisin hotellille ja syömään. Vaikka olen ajellut osan tästä reitistä ennenkin ystävieni kanssa, oli kuitenkin tosi mielenkiintoista kuulla niin paljon kertomuksia ja historiaa oppaamme kertomana, hauska päivä!

maanantai 21. marraskuuta 2011

Maailman onnellisin paikka?

Nyt jo useamman vuoden ajan minulle on täällä USA:ssa hoettu että maaiman onnellisin paikka on Disneyland. Kaikki tuntuvat olevan siitä haltioissaan ja sinne haluavat mennä yhtälailla aikuiset kuin lapsetkin, ja mitä useammin sen parempi. Minä olen aina ajatellut että sehän on vain huvipuisto. Mitä niin mahtavaa voi olla jonottaa tuntitolkulla vuoristorataan tai väistellä toisiaan töniviä ihmisiä? Perheeni tultua Suomesta tänne, tarjoutui minulle mahdollisuus mennä omin silmin katsomaan kuinka onnelinen minusta Disneylandissä tulisi, sillä se oli perheeni nähtävyyslistalla.

Ihan ensiksi on sanottava että Disneyland on kuin pieni kaupunki. Sinne ei noin vain kävellä sisään, vaan ensin otetaan freewayltä exit joka vie yksistään Disneylandiin. Ajetaan Disneyland way nimistä katua joka johtaa parkkihalliin, parkkeerataan ja hypätään junaan joka vie sinut portille josta ostetaan liput. Tässä kuponkien ja alennusten ihmemaassa on tähän huvipuistoon kuitenkin lähes mahdotonta saada alennuslippuja. On melkeimpä yleistietoa täällä tietää että Disneylandissä ei tunneta alennuksia (ei edes ryhmille, ei veteraaneille eikä muillekaan) .. tosi onnellista! Saimme kuitenkin kivat rintamerkit lipun lisäksi; "First visit!"

Sisäänkäynnin kukkaistutuksia

Koska olimme ensimmäistä kertaa paikalla, ja meillä oli myös yksi pikkuihminen mukana, oli tietenkin tärkeää että näkisimme mahdollisimman paljon Disney -hahmoja. Hahmot olivatkin aika hauskoja mutta niidenkin luo oli aina jono. Oli fiksu valinta mennä puistoon heti torstaina viikonlopun sijaan sillä ne yli tunnin jonot eri laitteisiin kutistuivat usein kymmeneen tai viiteentoista minuuttiin. Pääsimme valokuvaan Pluton ja Mikki Hiiren kanssa, ja perheen pienin vieläpä niiden kaikkein tärkeimpien eli prinsessojen kanssa. Hän keräsi hahmoilta myös nimikirjoitukset erityiseen nimmarikirjaan joita lapset kantoivat mukanaan. Prinsessa Ruususen linna oli tietenkin suuri nähtävyys meidän retkellämme.


Linnan sisällä oleva kauppa

Lounastauolla maistuivat  Mikki Pretzelit

It´s a small world


Prinsessan linna iltavalaistuksessa

Täytyy myöntää että eri härvelit tekivät tähänkin skeptiseen huvipuisto -kävijään vaikutuksen. Ne eivät olleet mitä tahansa leppäkerttujunia tai vuoristoratoja vaan kaikissa oli paljon nähtävää. Lasten radat olivat ihan yhtä hauskoja myös aikuisille sillä ne oli tehty todella hyvin. Peter Pan -radalla lennettiin yli tähtitaivaan ja kattojen, ja Liisa Ihmemaassa -radalla sai nauraa hauskoille hahmoille. Henkilökohtainen suosikkini näistä oli "It´s a small world" jossa ajetaan veneellä ja katsellaan eri kansallisuuksista tulevia laulavia nukkeja. Kyllä luit ihan oikein... nuket olivat suosikkini! On aika vaikea kuvailla miten nukeista tehty rata voi olla hieno, mutta se vaan oli. Teemana radalla oli se, kuinka pieni maailma oikeastaan onkaan, ja me kaikki olemme yhtä.

Päivä Disneylandissä on aika väsyttävä ja menee nopeasti. Minulla ainakin jäi vielä montaa rataa kokematta ja kuulemma kokonainen puistonosa ja paraati näkemättä. Kävimme aiemmin mainittujen ratojen lisäksi muutamassa vuoristoradassa ja erilaisissa vekottimissa. Kummituslinna ei ollut järin pelottava mutta sekin oli todella hyvin tehty ja hauska. Vaikka kuinka mietin, niin en vieläkään usko että tämä puisto olisi maailman onnellisin paikka. Mikki Hiiren talossa kaksi perhettä kiilasi surutta lähes tunnin jonon ohi kunnes "satuin" blokkaamaan heiltä käytävän, ja osa matkamuistoistakin jäi ostamatta kun kaupat menivät normaalia aiemmin kiinni jonkin illalla alkavan VIP -tapahtuman takia. Todella hauskaa meillä kyllä oli ja menen mieluusti uudelleenkin, mutta illalla väsyneenä mietin että minun mielestäni maailman onnellisin paikka on kyllä oma koti.


Ihan pari lamppua vaan...