Sunol Regional Wilderness Park

Pääsiäissunnuntaina monet paikat, kuten kaupat ja ravintolat ovat kiinni. Niimpä pakkasimme eväät ja aurinkovoiteet kassiin, ja suuntasimme Sunolin pikkukaupunkiin patikoimaan. Sunol Wilderness Park oli meille ihan tuntematon paikka, joten tämä kerta laitettakoon tutustumiskäynnin piikkiin. Ensi kerralla ehkä jätämme lastenrattaat autoon, ja otamme vauvan mukaan rintarepussa niin pääsemme tutkimaan myös pienempiä polkuja.

Automatka meiltä puistoon kestää puolituntia mutkittelevalla pikkutiellä. Aloin jo vähän epäillä, että missä ihmeessä oikein olemme, kun tien reunalla oli ensin fasaaneja, sitten kalkkunoita, ja lopulta kuollut peura koivet pystyssä. Kukkuloita kierteli iso haukkaparvi. Mutta niin vaan sieltä metsän uumenista löytyi puiston portti ja puistonvartijan koppi, jonne maksettiin sisäänpääsy 5 dollaria. Täällä hyvin usein isompiin puistoihin peritään sisäänpääsymaksu, jonka avulla sitten ylläpidetään erilaisia palveluja kuten karttoja, picnic -alueita, vessoja ja vesipisteitä. Ja mielelläänhän sitä maksaakin, ettei tarvitse sitten kyykistellä jossain pusikossa kalkkarokäärmeiden seassa kun hätä tulee. Monet lähtevät täällä puistoihin isolla porukalla, esimerkiksi koko suvun kanssa, ja siellä ollaan kerralla koko päivä. Paljon näkee myös erilaisia juhlia, kuten syntymäpäiviä, vietettävän puistoissa.

Puisto on karjanlaiduntamisaluetta, ja sisälle
mennään neljän erillisen portin läpi. Me emme tällä
kertaa nähneet lehmiä, emmekä hevosia, vaikka
ratsastusreitti kulki ihan vieressämme.

On hyvä tietää mitä kaikkea luonnossa voi tulla
vastaan.

Teimme lähes kolmen tunnin lenkin puistossa, nauttien luonnosta ja auringosta. Istahdimme isolle puunrungolle syömään eväitä ja jatkoimme matkaa kohti "Little Yosemite" -nimistä paikkaa. Se oli pieni vesiputous isossa kallionseinämässä, liekö samanlainen kuin Yosemiten kansallispuistossa, kun on saanut nimensä mukaan. Sen jälkeen tuuli alkoikin jo yltyä ja tummat pilvet kerääntyä taivaalle, ja päätimme palata takaisin autolle. Tämä puisto oli kyllä nimensä arvoinen (wilderness), niin lähelle luontoa siellä pääsi. Patikkapolkuja meni ristiin rastiin seuraten välillä puroa ja sukeltaen sitten pusikoihin. Näimme hyvin pienen osan puistosta ja jouduimme pysytellä sen ainoalla kärrytiellä, mutta sekin oli meille riittämiin ulkoilua tälle päivälle.

Little Yosemite

Tämmöinenkin mato tuli vastaan; California kingsnake

Mahtavaa kun on näin lähellä näin monta upeaa ulkoilualuetta!

Hyvää pääsiäistä!

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Taas on viikko vierähtänyt nopealla tahdilla. Siihen onkin mahtunut kaikenlaista mukavaa ja vastapainoksi myös vähemmän mukavaa.

Maanantai-iltana sain vihdoin lopullisen version opinnäytetyöstä palautettua arvosteltavaksi. Paljon siinä olikin kaikenlaista hiottavaa ennen kuin se oli siinä lopullisessa asussa. Aina kun se oli omasta mielestäni valmis, tuli eteen joku raportointiohje jonka mukaan olin tehnyt jotakin väärin tai erilailla, ja jouduin korjaamaan. Huhtikuun puolessa välissä sitten pitäisi todistus olla kädessä jos kaikki hyvin menee.

Kaksi viikkoa kestänyt sitkeä flunssa alkoi alkuviikosta hellittämään, paitsi miehellä joka palasi työmatkalta San Diegosta entistä yskäisempänä. Torstaina kun vauvan korvatulehdusantibiootit loppuivat, mies joutui keuhkokuvaukseen keuhkokuume -epäilyn vuoksi, ja sai vahvat antibiootit. Perjantaiaamuna käytiin ensiavussa kun vauva tippui sängystä ja sen seurauksena oli uninen ja oksensi. Säikähdin ihan kauheasti! Onneksi alla oli sentään kokolattimatto ja tyyny jonka hän potki sängyn reunalta pois. Ystävät ja ensiavunsairaanhoitajat ovat yrittäneet minua lohduttaa, että heidänkin vauvat ovat pudonneet sängyltä tai sohvalta, mutta syyllisyys kalvaa kovasti ja mietin miten saatoin antaa sellaisen tapahtua. Lääkäri sanoi, että näitä tapauksia tulee ensiapuun joka viikko. Kolhuja toki varmasti lasten kanssa tulee, mutta säikähdin niin paljon sitä oksennusreaktiota. Sen jälkeen neiti heti piristyikin ihan silmissä, ja autossa matkalla enpoon jo pälpätti, ensiavussa jo leikki. Vahdin kuin haukka tyttöä koko päivän, ettei vaan näy mitään epänormaaleja merkkejä. Kaikki on mennyt hyvin sen jälkeen, ja samalle päivälle sattui vielä oman lastenlääkärin visiitti korvien tarkastuksen takia, joten saatiin "toinen lääkärintutkimus" vielä myöhemmin päivällä. Koko päivän, ja vielä eilisenkin mietin, että olenko niin huono äiti, että vauva loukkaa itsensä minun hoidettavana. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut uskoa, ettemme ole ainoat joille näin on käynyt. Mutta päivän läksy tuli opittua!

Ensiavussa jaksettiin jo leikkiä, ja äiti sai lapselle
vaihdettua oksennuksen sotkeman pyjaman tilalle
puhtaan version.

Sairaanhoitaja muuten kirjoitti koneelle, että toddler (= taapero)... mitä tapahtui minun vauvalle?? Eihän hän nyt ihan virallisesti kyllä vielä taapero ole mutta piakkoin. Apua! Ja kaikki taudit, kiertäkää tämä talo nyt kaukaa!

NBA

Viime perjantaina pääsin ystäväni mukana katsomaan NBA -koripalloa, kiitos vielä kerran lipuista! Ei muuta kuin taas kerran Bartilla Oaklandiin, ja Oracle -areenalle samaa matkaa hirmuisen fanilauman kanssa.

Vaikka kotijoukkue Warriors hävisikin ihan muutamalla pisteellä, oli kuitenkin hauska ilta. Enpä olisi jotenkin uskonut, että koripallo kerää noin ison hallin lähes täyteen. Areenalla pidetään usein isoja konsertteja, ja mekin olemme kerran olleet siellä katsomassa Katy Perryä. Amerikkalaiset fanit ovat äänekkäitä, ja pukeutuvat joukkueen paitoihin ja huiveihin, joten tunnelmaahan riitti.

Juhlallisuuksia ennen pelin alkua.

Lääkärissä... taas

Tuntuu, että tänä aikana kun olen asunut Yhdysvalloissa olen rampannut lääkärissä enemmän kuin Suomessa koko ikäni aikana. Enimmäkseen tietenkin raskauden takia, johon siihenkin lisättiin ekstravisiittejä raskausdiabeeteksen vuoksi. Synnytyksen jälkeen rampattiin teho-osastolla katsomassa vauvaa melkein kaksi viikkoa, ja sen jälkeen alkoikin vauvan säännölliset lääkärikäynnit, siis ne, jotka Suomessa ovat neuvolakäyntejä. Vauvallakin tulee olemaan ylimääräisiä tarkastuksia siihen saakka että hän menee kouluun. Koska hän on ylipäätään ollut teho-osastolla, hänen kehitystään seurataan. Ja koska hänellä oli pulmonaarihypertensio sen lisäksi että hän oli niellyt likaista lapsivettä, tehdään hänelle kuuden kuukauden välein kuulokoe. Pulmonaarihypertensio on periaatteessa aika harvinainen, se ilmenee 1/700 vastasyntyneellä, ja kuulon menettämisen vaara on noin kaksi vuotiaaksi saakka vaikkakin se on erittäin harvinaista, eli siihen saakka ramppaamme siis kuulotesteissä.

Raskauden jälkeen otin vihdoin itseäni niskasta kiinni, ja menin uudelleen hammaslääkäriin. Ensimmäinen ramppauskierroshan päättyi siihen kun raskaana ollessa kieltäydyin hammaslääkärin röntgenkuvauksesta. Täällä käydään hammaslääkärissä kuuden kuukauden välein tarkastuksessa ja "syväpuhdistamassa" hampaat. Ramppasin siis nyt sitten talven aikana myös hoidattamassa yhden lohjenneen hampaan ja vaihdattamassa useamman huonon paikan, joiden alle oli jo ehtinyt tulla uusi reikä. Hammaslääkäri puisteli päätään, ja kysyi kuka paikat on laittanut. En jaksanut alkaa selittämään mitä tarkoittaa suomalainen terveyskeskushammaslääkäri, tokaisin vain, että ne on laitettu Euroopassa. *Sigh! Tein samalla sen päätöksen, että jos joskus muutamme vielä Suomeen, käyn ainoastaan yksityisellä hammaslääkärillä.

Tänä aamuna vein pikkuisen lääkärille flunssan vuoksi. Nenä alkoi vuotamaan viime viikon alussa, sitten tuli yskä ja sunnuntai-iltana alkoi hengitys vähän rohisemaan. Mietin, olisikohan pitänyt mennä jo aikaisemmin, mutta Suomessa olen jotenkin tottunut siihen, että lääkäriin on turha yrittää ennen kuin olet suunnilleen pää kainalossa. Jotenkin flunssa ei tuntunut pahalle, koska siinä ei ollut kuumetta, vaikkakin se pian jo tarttui myös minuun ja mieheeni. Joka tapauksessa, jo 45 minuuttia lääkäriin soiton jälkeen istuimme odotushuoneessa. Ja korvatulehdushan se sieltä löytyi, samoin kuin vinkumista hengityksessä. Nyt meillä on kahdenlaiset lääkkeet, ja toivotaan että parannutaan pian.

Odottelen tässä sitä lääkäriä...

Olen pikkuhiljaa alkanut tottumaan amerikkalaiseen meininkiin lääkärinvastaanotolla. Ensinnäkin, lääkärit odottavat sinun kysyvän tuhat kysymystä, ja vastaavat sitten kaikkiin kärsivällisesti (heille voi myös laitta sähköpostia jos joku asia askarruttaa). Täällä ei siis istuta vain hiljaa lekurintuolissa kuten tein aina koto-Suomessa, muuten he eivät kerro sinulle mitään. Toiseksi, lääkärit eivät "määrää" täällä mitään, kuten Suomessa tehdään, tai ainakin Suomessa käytetään tällaista sanaa. Toki sielläkin voi kieltäytyä hoidosta, mutta joskus tuntui, että jos ylipäätään sai jotain hoitoa, niin eihän siinä vaiheessa enää kukaan halua kieltäytyä. Täällä lääkäri suosittelee mitä lääkettä kannattaisi käyttää, ja muistaa aina mainita, että jos "teille vain sopii". Vanhemmat päättävät aina itse lapsensa hoidoista lääkärin suositusten perusteella ja se tehdään käynnin aikana selväksi. Jos et ole tyytyväinen, voi aina mennä hakemaan toisen mielipiteen toiselta lääkäriltä. Itseasiassa, meilläkin on mietinnässä lastenlääkärin vaihto muutaman erinäisen seikan takia. Täällä kun sellainen on kerran mahdollista, niin sitä alkaa äkkiä odottamaankin lääkäreiltä parasta mahdollista hoitoa lapselleen. Tänään menin sitten lääkäriin miljoonan eri kysymyksen kera ja otin kaikki lääkärin suosittelemat lääkkeet. Jospa tästä nyt parannutaan.

Ja seuraavaksi sitten varaamaan aikaa käsitohtorille...blaah!

Nykytaiteenmuseo

Viime viikolla teimme mamma -porukalla retken San Franciscon nykytaiteenmuseoon. Päätimme mennä paikallisjunalla eli Bart:lla joka vähän rajoitti museovalintaa, koska museo piti olla sitten asemalta kävelyetäisyydellä. Päätimme mennä nykytaiteen museoon (SF MOMA), sillä sen vieressä on paljon kivoja kahviloita, viheralueita ja lasten leikkipaikka retken isointa lasta ajatellen.

Matka meiltä cityyn Bartilla kestää vajaan tunnin ja osa matkasta mennään tunnelissa lahden alla. Matkustaminen Bartilla on helppoa ja kätevää, mutta oli todella vaikeaa löytää tietoa siitä voiko lastenrattaita ottaa mukaan junaan, ja jos voi niin pitääkö ne olla esimerkiksi pyörävaunussa tai taiteltuna kasaan kuten CalTrain:ssa. Puhelinsoitollahan sekin selvisi, ei ole mitään rajoituksia. Mahtoiko olla niin vaikeaa löytää tätä tietoa koska kukaan kunniallinen amerikkalaisäiti ei lähde lastenrattaiden kanssa Barttiin? Täällähän ajetaan autolla kaikkialle. Tai jos lähteekin niin leimautuu heti tyhjätaskuksi. Näitä teorioita minulle tarjottiin useammalta taholta kun ihmettelin asiaa ääneen. Ja kun oikein asiaa mietin, niin en kyllä muista koskaan nähneeni ketään rattaiden tai vauvan kanssa Bartissa. No, mutta se ei meitä suomi-mammoja hidastanut.

Ensimmäiseksi syötiin lounasta ostoskeskuksessa jossa samalla sai näppärästi vaihdettua vauvoille vaipat ja muut tarpeelliset family loungessa. Täällä on ylipäätäänsä hirmu hyvin otettu perheet huomioon ja monessa paikassa ei ole pelkästään vaipanvaihtoalusta vessassa, vaan on perhehuone imetyskoppeineen, lastenvessoineen ja leikkipaikkoineen. Lounaan jälkeen jatkettiin matkaa museoon.

Nämä tässä taideteoksessa ovat aivoja...jee!

Museon kaupasta löytyi tällaista suomalaista designia jota löytyy myös
omasta kaapistani.

Museo oli yllättävän pieni mutta mukava paikka. Harmiksemme kaksi kerrosta oli suljettuna remontin takia mutta vaikka ne olisivatkin olleet avoinna, ei museo olisi siltikään tuntunut ihan jättiläiseltä. Näimme valokuvataidetta, maalauksia muun muassa Matisselta ja Picassolta, ja kaikenlaisia erikoisia nykytaiteen veistoksia. Museon jälkeen haettiin vielä viereisestä leipomosta kunnon leivoskahvit ja istuttiin leikkipuistoon kahvittelemaan. Täytyypä tehdä tällaisia reissuja useamminkin!

Postia

Tällaistakin postia se postipoika täällä kuljettelee...

Kutsu oikeuden valamieheksi

Kerkesin jo ajatella että taas tuli eteen Oaklandin reissu ja pohtia kuka hoitaa vauvaa jos on pakko mennä. Tiedän että monet täällä vain heittävät roskiin moiset kutsut vaikka periaatteessa heillä on kansalaisvelvollisuus mennä, ja jossain vaiheessa kieltäytymisestä voi päästä jopa lukemaan tiilenpäitä. Minun tilanne on sikäli vähän arka, että joudun vielä uusimaan green cardin ensi vuonna ja jos sen jälkeen haen kansalaisuutta, on parempi ettei nimelläni löydy mitään tämän kaltaisia merkintöjä.

Onneksi kirjettä lukiessani kävi ilmi että en edes voi osallistua sillä en ole vielä kansalainen. Hassua että systeemi ei tätä tunnista kun lähettelevät kirjeitä. Olisin voinut myös ilmoittaa heille että minulla on huollettava ja kieltäytyä sillä perusteella. Toisaalta, olisihan tämäkin ollut taas yhdenlainen kokemus ja seikkailu. Ihan uteliaisuuttani olisin voinut mennäkin paikan päälle ihmettelemään pikkurikollisten toimia.

Ardenwood Historic Farm

Tämmöinenkin paikka tuli sitten löydettyä ihan tästä kymmenen minuutin ajomatkan päästä. Tarkoitus oli vetää alle kunnon mammojen lenkki, ja sitten istua ihailemaan historiallista farmia ja syömään vähän evästä samalla kun porukan isoin lapsi tutustuu maatilaneläimiin. Paikka kuitenkin näytti kartassa isommalta kuin todellisuudessa olikaan, ja lenkkeilyssä piti vähän käyttää luovuutta. Hyvinhän se kuitenkin onnistui peltoteilläkin tämä kunnon kohotus.

Koska on talviaika, ihan kaikki ei ollut farmilla auki. Esimerkiksi kesäaikaan voi hypätä vanhanajan junan kyytiin, tutustua sepän pajaan tai kiertää viktoriaanisen kartanon sisällä. Täytyypä mennä käymään täälläkin sitten uudelleen keväämmällä. Farmilla voi bongata erilaisia lintuja, ruokkia kanoja ja ihmetellä muita kotieläimiä. Mukava paikka kuitenkin ja varsinkin lasten mieleen.

Ystävyydestä

Olimme eilen meidän mammaporukan kanssa päiväretkellä San Franciscossa (siitä lisää myöhemmin) ja   kahvittelimme erohetken "kunniaksi". Ei kai voi sanoa että kunniaksi, mutta en keksi nyt muutakaan sanaa. Olen saanut täällä asuessa muutaman hyvän ystävän jotka ovat olleet tukena niin raskausaikana, vauvanhoito-ongelmissa ja koti-ikävissäkin. Yksi heistä on lähdössä nyt Suomeen pidemmäksi aikaa, onneksi ei sentään pysyvästi. Tosi haikeaa joka tapauksessa. Tästähän minua kyllä varoitettiin tänne muuttaessa jo, että suomalaiset eivät ole täällä pysyäkseen. He tulevat ja menevät, ja elämä jatkuu.

Elämä on jatkunut myös Suomessa sen jälkeen kun muutin. Huomasin sen jo viimeksi siellä käydessäni että kaikilla oli omat menot ja kiireensä, ja jossakin välissä jos ollenkaan ehdin joitakin kavereita treffaamaan. Ystäväni eivät juurikaan pidä mitään yhteyttä tänne suuntaan. Ihan silloin tällöin saan viestin tai kaksi, yhtään ystävänpäiväkorttia en saanut. Olen vähän ehkä yliherkkis siinä asiassa että en sitten montaa kertaa viitsi yrittää skypetellä tai kirjoitella jos joku ei vastaa tai ehdi juttelemaan. Minun on pitänyt oikeasti opetella ymmärtämään se asia että nykyajan yhteydenpito on sitä että luetaan vaan facebookista ja blogeista toisten kuulumiset, varsinaista kommunikointia ei enää tarvita. Elämä on niin kovin kiireistä! Onkohan se erkaantuminen entisestä elämästä toteutumassa vaikka kovasti yritin pitää vanhoista ympyröistä kiinni. Onkohan muut blogia lukevat amerikansuomalaiset kokeneet samaa? Vai onko se vaan niin, että me jotka asumme kaukana "kotoa" kaipaamme enemmän yhteydenpitoa kuin ne jotka on siellä tutuissa ympyröissä. Sillä kun olin vielä Suomessa, täällä asuvalla ystävälläni oli aina aikaa pitää minuun yhteyttä vaikka kävikin töissä ja istui illat vielä ruuhkassa. Toisaalta moni vanha kaveri joista en ollut kuullut aikoihin, on nyt alkanut pitämään yhteyttä kun olen täällä tai sen jälkeen kun meille tuli vauva. Se on ollut mukavaa.

Meillä on tosi tiivis ja ihana perhe! Skypetellään tai lähetellään Viberilla tekstareita ja valokuvia lähes päivittäin. Näin se on maailma muuttunut niistä ajoista kun olin nuori ja töissä ulkomailla. Silloin sitä soiteltiin puhelimella pikaisia puheluita ja kirjoitettiin oikeita kirjeitä vanhemmille että hengissä vielä ollaan. Aina harmittelen sitä että perheeni ei pääse viettämään aikaa vauvan kanssa ja toisinpäin. Jos ei voisi skypetellä niin tilanne olisi vielä harmillisempi. Nyt voi sentään esitellä mitä uutta on opittu kuvayhteyden kautta tai lähettää vaikka videoita.

Tulisipa se kesä jo että päästäisiin livenä paikan päälle! Olen huomannut että kaikki suomalaiset täällä suunittelevat nyt kesälomareissujaan Suomeen. Eihän sitä tiedä vaikka me Piilaakson mammat treffattaisiin silloin siellä.

Paras Caffe Latte sitten aikoihin...mmm!